26.03.11 Tulum, Quintana Roo, México

Vaikka rantaelämä on aina ihanaa, niin keskiviikkoaamuna reput taas selkään ja isännän kyydissä mantereelle. Colectivokin sattui aika pian paikalle ja tällä kerralla etupenkillä matkusti nuoripari taaperon kanssa. Voi tätä liikenneturvallisuuden voittokulkua. Eipä sentään kukaan matkustanut katolla niinkuin Federico oli joskus tehnyt. Kyseessä taisi silloin kyllä olla minibussimalli, jonka katolla kulki ukon lisäksi vihanneksia ja hedelmiä. Suunnitelmissamme oli siirtyä piirun verran pidempi riipaisu kerralla eli Karibianmeren rannalle reilun 1000 km päähän. Tuxtlasta lähtisi klo 14.30 hiukan tilavampi ja mukavampi linjuri, ADO GL, johon ehtiäksemme meidän olisi pitänyt ehtiä Tonalásta 10.30 lähtevään bussiin. Koska aikataulusta kiinni pitäminen on mahdotonta tässä maassa ja etenkin pikkukylässä olimme jo henkisesti valmistautuneet yöpymään jälleen Tuxtlassa. Puoli yhdentoista bussi todellakin ehti mennä nenän edestä, mutta kakkosluokan bussi Tuxtlaan oli juuri lähtökuopissa. Jipii, ehdimme ehkä sittenkin jatkolinjalle, koska eihän matkassa, joka ykkösluokassa sujui parissa tunnissa voi mennä kakkosluokassa yli kolmea tuntia. Eihän...?

Ykkös- ja kakkosluokan bussien välinen kymmenien pesojen hintaero selittyi matkalla hiukan. Itse busseissa ei ole suuriakaan eroja, on ilmastointi ja telkkari (luonnollisesti volat kaakossa) ja taakse kallistuvat selkänojat (tässä bussissa puolet tosin oli pysyvästi makuuasennossa). Reittikin on sama kuin ekaluokan bussilla, joten varsinainen matka-aikakaan ei ole pidempi. Miksi siis halvempi kakkosluokka on olemassa? No siksi ettei kuskin tarvitse välittää aikataulussa pysymisestä juuri lainkaan. Luonnollisesti bussi lähti noin 12 minuuttia myöhässä ja seuraava stoppi läheisessä Arriagassa kesti suunnilleen 20 minuuttia, sillä kuskin kahvihammasta kolotti ja muilla kuskeilla oli niin hyvät jutut, että pakkohan sitä oli jäädä juoruamaan. Asemalla bongasimme rottelon joka luultavimmin kuului kolmosluokkaan eli ns. thrash metal luokkaan. Holboxilla Goran luokitteli Meksikon bussit ykkösluokkaan, rock'n'roll-luokkaan ja thrash metal-luokkaan. Hänellä oli matkakokemusta kaikista eli luokittelu lienee osuva.

En tohtinut katsoa kelloa ennen kuin olimme Arriagasta lähdön jälkeen pysähtyneet tien laitaan jostakin selittämättömästä syystä muutamaksi minuutiksi. Noin kolmenkymmenen kilometrin matkaan oli kulunut tunti. No ei se mitään, vielä kaksi ja puoli tuntia GL:n lähtöön. Loppumatka sujui pysähdyksittä, mutta armottoman hitaasti, nythän kiipesimme taas vuorille. Vihdoin Tuxtlan kaupunkialueelle saavuttuamme uskalsin katsoa kelloa: aikaa bussin lähtöön kolme varttia. Tässä vaiheessa olisi jo voinut hengähtää, jollei kakkosluokan kottero ajaisi eri terminaaliin kuin mistä luksusbussimme lähtee. Pääsimme bussista ulos ja hyökkäsimme heti taksin kyytiin, jossa oli vilkaistava kelloa: 14.03. Parikymmentä korttelia yksityisautoilun ruuhkauttamassa kaupungissa ja bussilippujen osto alle puolessa tunnissa tuntui mahdottomalta. Kuski selvästi vaistosi kiireemme ja ajoi yllättävän sujuvasti ADO-terminaalille, jonne päästyämme sinkaisin lipputiskille. Aikaa bussin lähtöön oli vielä 7 minuuttia, mutta joka luukulla oli parin, kolmen ihmisen jono. Kassa, jolle jonotimme, iski lapun luukulle nenämme edestä, mutta olimme varmaan niin epätoivoisen näköisiä ja oloisia, että saimme liput. Päästyämme laiturille kävi ilmi, että tämäkin bussi oli onneksi myöhässä. Huoh. 17 tunnin ja 45 minuutin bussimatka alkakoon!

Jo kertalleen nähtyjä maisemia ihailtiin San Cristobaliin saakka, mutta sitten väsy vei ja vain pysähdykset Palenquessa, Escárcegassa, Chetumalissa sekä ajoittaiset armeijan ratsiat havahduttivat kurkkimaan missä mennään. Eipä kyllä maisemia olisi paljoa San Crisin jälkeen näkynytkään, sillä aurinko humpsahti vuoriston suojiin kuuden maissa. Aamukasin aikoihin pärähdimme Tulumiin Karibianmeren rannalle. Suuntasimme edullisimpaan etukäteen bongaamaamme hostelliin, The Weary Traveleriin, joka onneksi sijaitsee vain parinkymmenen metrin päässä bussiterminaalista. Pätkittäisten unien jälkeen prioriteettina oli saada kamat huoneeseen ja itsensä suihkuun. Priva-huoneet ovat kadun toisella puolella kirkkaan pinkissä rakennuksessa, joten nuoren bilekansan mahdolliset yömöykkäämiset eivät häiritse meidän iäkkäiden matkaajien yöunia. Jesh. Huone on tanskandoggin kopin kokoinen ja sänky on jostain käsittämättömästä syystä noin metrin korkeudella. Mutta hostellilla on ilmainen bussikuljetus rantaan ja takaisin, joten taksi- tai fillarinvuokrausrahat säästyy muuhun. Tulum on siitä pöljä kaupunki, että keskusta eli Tulum Pueblo, jossa paikalliset asuvat on noin 4 km:n päässä rannasta, jonka suurimmalti osin on vallannut hotellit. Pueblossa on siis edullisempaa asua, syödä ulkona ja mahdollista käydä ruokakaupassa, rannalla ollaan rannalla ja syödään kalliissa ravintolassa. Täällä ei tarvitse sönköttää espanjaa jos ei välttämättä halua, sillä "kaikki" puhuvat englantia ja turisteja näkyy melkeinpä enemmän kuin meksikolaisia. Aivoni kiittävät tästä kielellisestä lomasta, mutta aikamoinen kulttuurishokki Tulum kyllä on. Etenkin kun puolet hostellin asukkaista tuntuu olevan Ruotsista. Jätte kul, svenska pissisar!

Kun kerran olemme myyneet travellerisielumme ja saapuneet Amerikan 51. osavaltioon niin ei muuta kuin tuulta päin eli rannalle. Kaikkinensa noin 23 tunnin taksissa ja bussissa istumisen jälkeen päätimme kävellä meksikolaisittain 4 km eli eurooppalaisittain lähemmäs 6 km rannalle. Tai ainakin matka tuntui pidemmältä kuin 4 km. Karibianmeri oli kauniin turkoosi ja hiekka kauniin valkoista, mutta vissiin ainakin Lottis oli sen verran tööt ettei napannut yhtään. Rantaravintolan hinnatkin olivat tuplat siihen mihin olimme tottuneet. Lisäksi joka puolelta kuuluva ameriikka kävi ärsyttämään. Ärsytykseenhän auttaa päikkärit, joten taksilla hostellille ja kolme tuntia unta kaaliin.

Perjantaina päätimme siirtyä asiaan eli viettää rantaelämää sekä käydä tsekkaamassa Tulumin Maya-rauniot, jotka ovat aivan uimarannan tuntumassa. Hyödynsimme hostellin rantabussia, jossa juttelimme porukan ainoan meksikolaisen kanssa. Carlos oli silminnähden ilahtunut kun sanoimme reissanneemme maassa pari kuukautta eikä Tulum tunnu lainkaan Meksikolta. Rannalle päästyämme tuli taas sellainen olo, että on sittenkin Meksikossa. Rannan varmaankin ainut kohta, jolle ei ole (vielä) rakennettu hotelleja oli sopivan väljästi kansoitettu ja meren aallot olivat täydellisiä lillumiseen. Pari tuntia loikoiltuamme lähdimme muutaman sadan metrin päähän arkeologiselle alueelle. Rauniot itsessään eivät olleet kovin vaikuttavat, mutta voin uskoa, että paikalla asuneet Mayat ovat olleet aika tyytyväisiä elämäänsä. Kunnes espanjalaiset tulivat ja pilasivat kaiken. Those bastards!

Nämä laiskiaiset eivät innostuneet tällä etapilla päivällisen kokkaamisesta, joten pääsen taas hehkuttamaan meksikolaista ruokaa ja hinta-laatu-suhdetta. Ns. fuusioruokaa tarjonneessa ravintolassa söimme noin 9€:n annokset, jotka olivat ehkä kauneimmat ikinä syömämme ruuat (vrt. stadin huippurafloihin). Sanomattakin selvää, että oli hy-vää ja ero gourmet-annokseen oli hinnan lisäksi se, että annos vei nälän. Toisena iltana päätimme syödä lihaa, joka on jäänyt hyvin pienelle kulutukselle tällä reisulla. Nälkä ei kummallakaan ollut järin messevä, mutta argentiinalainen ravinteli tarjosi myös puolikkaita annoksia, sellaiset siis. Kun lautaset tuotiin pöytään luulimme, että oli sattunut sekaannus ja meille oli tuotu isommat pihvit. Mutta ei. Puolikas pihvi ulkofilettä oli naamaani isompi. Liha oli mureaa ja täydellistä, jopa tällaisen lihanirson ruokailijan mielestä, ja jälleen annoshinta oli alle eurokympin. Palanpainikkeena neljän euron lasilliset argentiinalaista tempranilloa. Ah.

Tulum ei todellakaan tarjoa lomailijalle muuta kuin rantaa, aurinkoa ja yöelämää, joka joillekin on mainio yhdistelmä, mutta tällaisille ei-bilettäjille paikka on hiukan tylsä. Etenkin kun ei ole varaa asua rannan resorteissa niin rannallekaan ei voi piipahtaa ihan milloin vain. Siispä vielä lauantain rannalla loikoiltuamme päätimme, että sunnuntaina suuntaamme pohjoisempaan: Playa del Carmenin kautta Isla Cozumelille. Playa on ennakkokäsityksemme mukaan vieläkin turistoituneempi ja epämeksikolaisempi, mutta ainakin Cozumelilla kuulemma on mainiot sukellusvedet.

-L