Sunnuntaina heittäydyimme täysin turisteiksi, sillä kerrankin se oli samanhintaista tai jopa halvempaa kuin omatoimisuus. Pikkubussin kyydillä lähdimme aamukahdeksalta kohti Palenquen raunioita, jotka olivat hyvin vaikuttavat. Vanhan Palenquen kulta-aika oli vuosina 812-603 eKr ja kaikki rakennukset rakennettiin ilman metallisia työkaluja, vetoeläimiä tai pyörää. Vau. (Vertailun vuoksi kerrottakoon, että Ek'Balam kukoisti suunnileen vuosina 600-800 jKr., Chichén Itzá n. 600-1000 jKr. ja Uxmal n. 500-1000 jKr.) Myös sijainti oli vau. Rauniot ovat keskellä viidakkoa, joten vaikka kaksien raunioitten näkemisen jälkeen oli jo lähes sitä mieltä, että raunio kuin raunio, niin mieli kyllä muuttui.
Aikaa laajalla alueella olevan arkeologisen alueen tutkimiseen sekä alueen museossa käymiseen oli nelisen tuntia, joka ei ollut lainkaan liikaa, vaikka aluksi niin luulimmekin. Matkan jatkumista odotellessa meille koruja kaupitellut setä jäi juttelemaan kanssamme ja olin suorastaan ylpeä itsestäni, sillä juttelimme espanjaksi mm. Suomen puustosta ja miesten parroista. Samalla pikkubussilla lähti enemmän ihmisiä kuin raunioille tultaessa ja matka jatkui kohti Misol-Han 30 metristä vesiputousta parinkymmenen kilometrin päähän Palenquen kaupungista. Maisemat olivat huimaavan kauniit: tie nousi ylös vuorille ja ympärillä avautui vehreä vuoristo, jossa siellä täällä oli pieniä kyliä. Aika korkealle taidettiin välillä kivuta, sillä eipä ole korvat ennen napsuneet lukkoon bussin kyydissä. Teiden varsilla myytiin vaatteita ja ruokaa. Ala-asteikäiset lapset juoksivat auton luo yrittäen kaupata mm. maissin tähkiä ja hedelmiä. Hiukan on erilaista lasten elämä Chiapasin vuoristokylissä kuin Suomen laakeilla aakeilla. Kouluja oli siellä täällä, toivottavasti lapset saavat käydä koulua eivätkä vanhemmat pakota vain töihin. Ihmisiä katsellessa huomasi alkuperäiskansojen geenien olevan hiukan erilaisia kuin Yucatanin niemimaalla: pituutta on enemmän ja kasvonpiirteet ovat veistoksellisemmat. Myös naisten kansallisvaatteet ovat muuttuneet valkeasta kukkakirjailluista huipileista eli mekoista, mustiin villahameisiin, röyhelöisempiin paitoihin ja värikkäisiin vöihin/lannevaatteisiin. Vaikka jokseenkin itseriittoisen oloinen kuskimme ajoi kuin viimeistä päivää, ehdimme silti tutkailla ympäristöä tehokkaasti!
Vesiputoukselle saavuttaessa meinasi tulla ahtaanpaikankammo, sillä luonnollisesti turistilaumoja oli enemmänkin ja sunnuntaisin näköjään myös lähialueiden asukkaat piknikkailevat Misol-Halla. Hulinaa riitti, sillä alue itsessään ei ollut kovin iso. Lisäksi putouksen edessä kuvattiin mainosta tai muuta vastaavaa, jossa keikisteli pari pimua. Varmaankin paikallisia julkkiksia, sen verran oli nimmarin pyytäjiä. Osa miehistä luultavasti halusi nimmarin, jotta pääsisi hetkeksi lähemmäs julmettuja silikonitykkejä :D Misol-Han kauneus ei silti jäänyt kaiken hälinän varjoon, vaan oli mahtava näky. Lievää kuumotusta aiheuttivat tähtösten turvamiehet joilla roikkui olalla jotkut rätätätätää-pyssyt.
Sitten taas minibussiin ja vielä nelisenkymmentä kilometriä Agua Azulille. Koskimaisessa putouksessa on useita putouksia peräjälkeen, suurimmat kuutisen metriä korkeita. Vaikka koko putouksen yläjuoksulle vievää tietä reunusti myyntikojut ja ravintolat kukaan ei tuputtanut artikkeleitaan. Miellyttävä yllätys, sillä näky oli alkuun hiukan karmaiseva. Käytiin uimassa turvalliseksi katsomassamme paikassa, kahden kallioreunan välissä. Luonnollisesti yhtä häveliäinä kuin paikallisetkin eli uikkareissa paidat päällä... Ei mikään ihme, että ihmisiä hukkuu varmaankin viikoittain, sillä virtaukset olivat todella voimakkaita ja porukka uiskenteli välittämättä varoituksista juuri siinä missä halusivat. Kolmisen tuntia pyörittiin kohisevissa mainoksissa. Välipalana maistettiin empanadoja, paikallisia öljyssä paistettuja pasteijoita, joissa on täytteenä perunaa, lihaa, kanaa tai juustoa. Hyviä oli ja ah, niin halpoja: 5 kpl 10 pesoa eli n. 60 eurosenttiä. Paluumatkalla Agua Azulin risteyksessä oli laumoittain osavaltion poliiseja, eikä voinut kuin todeta, että lähes tulkoon kaikissa muissa maissa, joissa olemme käyneet tällainen määrä poliiseja herättäisi turvallisuuden tunteen, mutta täällä... ei voi koskaan tietää.
Jokseenkin pitkän päivän ilta meni Palenquen erinomaisessa pizzeriassa. Muutaman oluen jälkeen alkoi kylläkin silmä luppaisemaan niin pahasti, että oli vetäydyttävä L.A.:n repaleisiin lakanoihin. Sopii toivoa, että iPhone ei päätä vaihtaa herätysaikaa ja ehdimme haluamaamme bussiin. Tänään kellon piti soida klo 07, mutta Ameriikan kesäaikaan vaihtuminen (joka ei siis vaikuta mihinkään täällä) sekoitti puhelimen ja se herätti meidät klo 06. Jeah.
Jo matkalla Campechen osavaltiosta Chiapasiin panimme merkille zapatistien hiljaisen läsnäolon. Siellä täällä ilmoiteltiin zapatistien olevan läsnä ja yksi kaupunki oli nimetty herran itsensä mukaan Emiliano Zapataksi. Chiapasin vuoristoalue on enemmänkin zapatistien territoriota. Vaikkei politiikka olekaan lähellä sydäntä niin koko zapatistihomma on aika mielenkiintoinen ja pitkälti myös oikeilla raiteilla tässä suuressa korruptoituneessa maassa, jossa valitettavasti yhäkin riistetään alkuperäiskansoja. Huomenna kohti (toistaiseksi rauhallista) zapatalandiaa!
-L
P.S.
Tässä zapatistien historian lyhyt oppimäärä referoituna Wikipediasta:
Emiliano Zapata Salazar (8.8. 1879 – 10.4. 1919) oli 1910 alkaneen Meksikon vallankumouksen johtava hahmo ja Meksikon kansallissankari. Zapata itse ei ollut puhdasverinen intiaani. Häntä pidettiin mestizona espanjalaisten ja intiaanisukujuuriensa vuoksi, mutta hän osallistui pian kiistoihin intiaanien oikeuksien puolesta. Maata hallitsi diktaattori Porfirio Díaz, joka oli tullut presidentiksi 1876. Meksikossa oli näennäisdemokratia paikallisvaaleineen kansan rauhoittamiseksi. Díazin lähipiirille jaettiin kuitenkin virkoja läpi Meksikon. Vuonna 1910 Porfirio Díazin valtaa uhkasi Francisco I. Maderon presidenttiehdokkuus. Zapata liittoutui Maderon kanssa, jonka hän uskoi tuovan todellisen muutoksen maan oloihin. Díaz julistettiin uudelleen presidentiksi lokakuussa 1910 epätodennäköisen suurella enemmistöllä. Madero ei hyväksynyt tulosta ja julisti itsensä väliaikaiseksi presidentiksi. Maassa puhkesi levottomuuksia ja perustettiin aseellisia joukkoja. Zapata otti pian tärkeän aseman ja hänestä tuli Morelosissa perustetun Etelän vapautusarmeijan (Ejército Libertador del Sur) kenraali. 9. huhtikuuta 1919 eversti Jesús Guajardo kutsui Zapatan tapaamiseen, esittäen että oli liittymässä kapinallisten puolelle. Zapata saapui seuraavana päivänä Hacienda de San Juaniin, Chinamecassa, Ayalassa, jolloin Guajardon miehet ampuivat hänet. Ruumis vietiin Cuautlaan palkkion lunastamiseksi. Zapatan kuoleman jälkeen etelän vapautusarmeija hajosi hitaasti, ja katosi lopulta Obregónin kapinan syrjäytettyä Carranzan 1920. Tästä kaikesta syntynyt Zapatistinen kansallisen vapautuksen armeija (EZLN) on meksikolainen sissiliike, joka toimii pääosin eteläisessä Chiapasin osavaltiossa. Zapatistit puolustavat alueen alkuperäisväestöä sekä ylläpitävät antikapitalistista ideologiaa. Järjestön nimi tulee Meksikon vallankumouksen kapinallisjohtaja Emiliano Zapatalta. Ryhmän keulakuva on Subcomandante Marcos, jonka asemaa liikkeen johdossa ei tunneta. Varsinaiset päätökset tekee liikkeen ajaman käytännön demokratian mukaisesti EZLN:n hallitseman alueen intiaaniyhteisöt. Vaikka EZLN:n alkujuuret ajoittuvat vuoteen 1983 asti, aloitti se aktiivisen toiminnan vasta 1. tammikuuta 1994 Meksikon liityttyä Pohjois-Amerikan vapaakauppa-alueeseen NAFTA:an. Järjestö valloitti San Cristobal de las Casasin ja muita Chiapasin kaupunkeja. Aluksi se julisti marssivansa Meksikon pääkaupunkiin, mutta vetäytyi pian takaisin tukialueilleen Lacandónin viidakkoon. Taistelut kestivät 12 päivää ja niissä kuoli noin 150 ihmistä. Aselevon jälkeen EZLN:sta on tullut poliittinen liike, joka on kerännyt paljonkin kansainvälistä suosiota ja julkisuutta. EZLN on hallinnut alueita Chiapasissa soveltaen suoran demokratian ihanteitaan. Järjestön ideologiassa anarkismi ja vasemmistolibertarismi kietoutuvat yhteen mayojen perinteiden kanssa. Sittemmin järjestö on siirtynyt rauhanomaisten vaikuttamiskeinojen tielle. Kesäkuussa 2005 zapatistit antoivat Kuudennen julistuksen Lacandónin viidakosta, jossa rauhanomaiset periaatteet sinetöitiin. Tavoitteena on uudistaa Meksikon politiikka liittoutumalla opiskelijoiden, työläisten ja maanviljelijöiden kanssa. Vuoden 2006 presidentinvaalien alla zapatistit pitivät oman kampanjansa (La otra campaña) ja protestoivat suuria puolueita vastaan, koska he eivät uskoneet niiden tuovan muutosta maan köyhien tilanteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti