Tonalán bussiasemalta reippailimme kymmenisen korttelia Bocaan ajavien colectivojen pysäkille. Nämä colectivot olivat mallia henkilöauto ja saapuessamme paikalle kuski sanoi, että pitää odottaa vielä yhtä matkustajaa, sillä auto liikkuu vain täydellä lastilla. Sinänsä konsepti on vallan kätevä, aikataulun kanssa on kuitenkin turha yrittää kulkea. Joskus auton täyttymistä odotellaan pari minuuttia, joskus tunti. Hölmöinä länkkäreinä ihmettelimme, että miksi me enää ketään odotetaan, sillä samaan kyytiin lisäksemme oli selvästi lähdössä kaksi naista ja lapsi. Kuski mukaan luettuna autohan oli jo hiukan liiankin täynnä. Ai niin, mahtuuhan etupenkille ihan näppärästi kaksi. Viimeisen matkustajan saavuttua, me olimme ne onnelliset, jotka saimme änkeytyä etupenkille. Jos pyllyni olisi ollut sentinkin leveämpi emme olisi mahtuneet eikä kuskillakaan näyttänyt olevan kovin helppoa vaihtaa vaihdetta murjomatta reittäni mustelmille. No mutta vihdoin matkaan! Minuutin päästä pysähdyimme tankkaamaan. Sitten viiden metrin päähän lisäämään ilmaa renkaisiin. Eikä kuskin sovi ajaa nälkäisenä eli pysähdytäänpä ostamaan sipsejä. Ei muuten mitään ongelmaa, mutta vasen kankkuni puutui minuutti minuutilta enemmän, sillä keskikonsolin tilalle ängetty tyyny ei ollut kovinkaan pehmustavaa mallia. Kolmisenkymmentä kilometriä pomppuisaa hurjastelua oli toki kokemus sinänsä.
Boca del Cielossa nautimme hyvän lounaan ja vaan yhdet bisset (1,180l/plo) pienessä ravintolassa, jossa ei ollut ruokalistaa vaan señora kertoi mitä tänään on tarjolla. Jalat oli mahtavaa upottaa kylmään hiekkaan parin viikon kaupunkimatkailun jälkeen ja autenttista kylämeininkiä lisäsi ravintolapöytien lomassa emonsa perässä piipittävät tiput. Listalla ei ollut kanaa (toim.huom.). Eipä ihmekään ettei Bocasta ole tietoa tarjolla, sillä paljoa kerrottavaa upeitten maisemien lisäksi ei ole. Kylä on noin parin kilometrin rantakaistale, jossa paikallisia asukkaita palvelevien kauppojen lisäksi oli pari ravintolaa ja muutama majoitusliike. Nähtävästi talvikaudella hotellit palvelevat lähinnä meksikolaisia. Ravintoloitsijan mies ja tytär heittivät meidät laguunin yli Isla San Marcosille, jossa sijaitsee laiskotteluun sopivat majapaikat. Me olimme jo etukäteen kyselleet cabañaa La Luna-nimisestä paikasta, jonka omistaja on Holbox-Davidin tuttu. Muuten paikka kuulosti mahtavalta, mutta saarelle ei saa viedä mitään omaa ruokaa eikä siellä ole kauppoja, joten ruokahuollon suhteen asiakkaat ovat ravintolan varassa. Hinnat eivät todellakaan ole päätä huimaavia, joten pysymme ehkä joten kuten budjetissa. Vapaa mökki löytyi eikä muuta porukkaa ollut kuin kourallinen paikallisten palattua mantereelle rantarientojen jälkeen. Italialainen omistajapariskunta Annabelle ja Federico oli varsin eriskummallinen parivaljakko. Aluksi he olivat pelkkää tervetuliaishymyä ja muutenkin ystävällisiä, mutta välillä tuli hiukan sellainen olo että tontilla oli kutsumattomana vieraana. Emme voi mitään sille, että vettä voi ostaa vain heidän baaristaan ja jano yllättää juuri kun koko henkilökunta on lounastauolla. Emme kuitenkaan antaneet asian liiemmin häiritä vaan nautimme riippumattoilusta maanantai-illan lisäksi myös koko tiistain. Se tuntui olevan myös muiden asukkaiden pääasiallinen ajanviete. Uiminen osoittautui hiukan haastavaksi, mutta uskoisin surffaajien olevan aalloista fiiliksissä. Se joka on nimennyt Tyynen Valtameren on nauttinut tajuntaa laajentavia aineita, sillä isompia aaltoja en ole eläissäni nähnyt. Ne eivät tyyntyneet illaksi, eivätkä yöksi, eivätkä aamuksi. Meren voima oli hiljentävä. Jos olisimme pelkästään parin viikon aivot-narikkaan-lomalla eikä budjettia tarvitsisi miettiä, San Marcosin rannalla olisi voinut viihtyä pidempäänkin, sillä siellä ei todellakaan ollut mitään tekemistä. Ei sitäkään vähää mitä Holboxilla. Miten niin laiskuus on kuolemansynti?
-L
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti