24.06.11 Kalifornia, osa 2

Vältettiin Fresno-kainalo kaartamalla pohjoiseen juuri ajoissa. Parkkeerasimme Coarsegoldin KOAan, jossa oli aivan tuskaisan kuuma. Keskiviikkona suunnattiin taas mielellämme vuoria päin, haaveissa viileämpi lämpötila. Yosemiten kansallispuiston portilla törmäsimme jonoon vaikka kello ei ollut vielä kymmentäkään. Ei näyttänyt kovin lupaavalta. Ajoimme Wawonan kylään syömään aamiaista, olimme nimittäin edellisenä päivänä unohtaneet ostaa leipää emmekä siksi voineet leirissä aamiaistaa. Evästauon jälkeen lähdimme käpöttelemään metsään ihmismassoja pakoon. Muissakin kansallispuistoissa on ollut runsaasti väkeä, mutta missään muualla ei kuitenkaan niin paljoa kuin Yosemitessä. Ahdistus. Metsässä ei sitten ollutkaan ketään, sillä se oli vain tavallinen "tylsä" metsä, jossa ei ollut sequoia'ta. Me olimme varsin tyytyväiset itseasiassa hyvin suomalaisen näköisessä metsässä. Parin tunnin lenkin jälkeen Boboiltiin hiukan etäämmäs kohti vesiputouksia ja jylhiä vuoria, joista Yosemite on kuuluisa. Taaskaan maisemista ei voinut valittaa ja oli pitkästä aikaa jees kiikaroida putouksia. Kuuluisimmat jyrkänteet ovat vuorikiipeilijöiden suosima El Capitan ja Half Dome, josta on tehty idioottimainen. Sinne pääsee toki vain luvan kanssa, muutama kymmenen ihmistä kai päivässä, mutta puolikkaan kivikupolin päälle kiipeämistä varten sinne on asennettu vaijerikaiteet. Miettikääpäs miten turvallista olla helkkarin korkean kiven päällä ja pitää kiinni metallikaiteesta alueella, jossa kesäisin useasti salamoi... Puiston lehdessä ollut kuva Half Domesta ei houkutellut edes ajattelemaan vaellusta, sillä porukkaa oli huipulle saakka jonossa.

17.06.11 Kalifornia, osa 1

Vielä aivan Kalifornian rajalla Primmin kaupungissa oli viimeinen mahdollisuus törsätä edellisen illan voitot kasinolla. Kun niitä voittoja ei meillä ollut niin pohotimme eteenpäin. Kaikkinensa pohotusta tuli pitkälti toistasataa mailia ja olimme varsin tyytyväisiä nähdessämme Yermon kylän ja Peggy Sue's 50's Dinerin. Kylä oli kyllä aika paljon masentavan puolella, hylättyjä bensa-asemia ja taloja siellä täällä. Peggy Suen diner oli kuitenkin kukoistanut perheyrityksenä useamman vuosikymmenen. Massut täynnä hyvää burgeria ajettiin läheiseen KOAan. Valitettavasti perjantaita oli tullut viettämään noin kymmenen autollista vanhempia ja alle 9-vuotiaita lapsia, joilla ei ollut mitään käytöstapoja. Siis myöskään aikuisilla. Aamulla häippäsimme mahdollisimman pian ja jätimme respaan palautteen, että kyseiselle cub scout-porukalle voisi painottaa, että hiljaiset tunnit tosiaan ovat klo 22-8. Vanhemmilla ei tuntunut olevan mitään tajua siitä, että kaikki alueella olevat eivät halua aamuseiskalta herätä huutoon: Time for practice! Come on guys! Fred, Henry, Thomas! En voinut suoraan vanhemmille mainita asiasta, sillä he vaikuttivat sen verran itseriittoisilta, että siitä olisi syntynyt sanaharkka joka ei olisi sopinut lasten korville. Kuka minut tuntee tietää mitä tarkoitan...

10.06.11 Nevada

Arizona, osa 3 oli niinkin kiintoisa, että ajoimme Interstate 15:tä noin 30 mailia Arizonaksi yllättävän mäkisissä maisemissa.

06.06.11 Utah

Utahin puolelle karahdettiin Kanabin pikkukaupunkiin, jota kutsutaan Utahin pikku-Hollywoodiksi. Siellä on kuvattu paljon länkkäreitä ja leffalavasteita olisi saanut mennä pällistelemään. Bobon kyydissä oli kuitenkin niin mukavaa ettei mitenkään jaksettu kiinnostua aiheesta. Ehkä vähän höh, mutta siellähän ne kai on myöhemminkin. Coral Pink Sand Dunesin state park oli valittu ensimmäisen Utah-yömme leiripaikaksi. Tuuri kävi, sillä vapaana oli vain yksi paikka. Nimensä mukaisesti puistossa on pinkit hiekkadyynit. Meidän silmissä ne tosin näyttivät oransseilta, mutta hauskoilta kuitenkin. Ja vaikka Coloradon dyynit olivat huimasti isommat niin nämä pääsimme leppoisassa kelissä valloittamaan. Dyynit ovat suositut mönkkäreillä ajavien keskuudessa ja suurimmalla osalla muista leireilijöistä oli mönkki matkassa. Harmi ettei meillä ollut pulkkaa, sillä ilman sitä ei liukuun oikein saanut vauhtia. Pehmoisessa hiekassa kävely rupesi jo kanjonilla käveltyjen kilometrien jälkeen tuntumaan jaloissa sen verran, että grillailimme auringonlaskun aikoihin ja rupesimme tyytyväisinä yöunille hiilloksen sammuttua.

03.06.11 Arizona, osa 2

Matka Four Cornersilta jatkui Navajo Nationin halki, olimme Arizonan puolella jälleen. Alue on tosiaan navajo-intiaanien reservaatti, hyvin laaja sellainen noin 200 x 200 kilometriä. Myös hopi-intiaanien heimolla on oma alueensa reservaatin sisällä. Kylät ovat mitä ilmeisemmin kaukana valtatieltä, sillä maisemat olivat kuin Lucky Luke -sarjiksista ilman minkäänlaisia elonmerkkejä ihmisestä. Hassut kivenlohkareet näyttivät sulaneelta suklaajäätelöltä. Pysähdyimme tankkaamaan Kayentan pikkukaupunkiin, jonka väestöstä huomasi olevansa intiaanimailla. Matkalla Pagen kaupunkiin kauniissa (teko)järvimaisemassa tönötti kivihiilivoimala. Eivätpä intiaanit näköjään ole oppineet valkoisen miehen luontoa riistävistä virheistä mitään, mutta omatpa ovat maansa ja jos ainoan lätäkön rannalle on ollut tarpeellista rakentaa voimala niin eihän siinä sitten mitään.

02.06.11 Colorado

Sunnuntai-iltapäivällä päräytettiin Coloradon puolelle pieneen Alamosan kaupunkiin. Paikkakunnan nähtävyys ovat suuret hiekkadyynit Rocky Mountainsien juurella. Veikeän kuuloinen mesta. Myös veikeän näköinen. Dyynien juurelle päästyämme ja sopiviin vetimiin varustauduttuamme totesimme jo aiemmin kovalta tuntuneen tuulen olevan jokseenkin infernaalinen. Kuvittele seisovasi hiekkapuhaltimen edessä. Muutaman kymmenen metrin eteneminen oli jopa tällaisesta 70 kiloa painavasta klöntistä työn takana, joten emme lähteneet kiipeämään 200 metriä korkealle dyynille. Jotkut hurjat huipulla näkyi kävelevän, mutta me päätimme leiriytyä lähistölle ja toivoimme tuulen laantuvan yön aikana. Läheinen state park ei kuitenkaan houkutellut, sillä se oli keskellä tuulista laakeeta aakeeta ja 20 dollarin leirintämaksun lisäksi pitäisi maksaa 7 dollarin puistonkäyttömaksu. Tuolla rahalla saisi siis käyttöönsä pläntin keskellä hiekkamyrskyä ja vessan. Alamosan KOA tuskin olisi halvempi vaihtoehto, mutta ainakin rahalle saisi enemmän vastinetta. Sinne siis. Matkalla poikettiin Zapatan pienelle putoukselle, mutta tuuli ei tuntunut muutamaa sataa metriä korkeammalla juurikaan mukavammalta. Ilta meni siis taas kerran autossa kököttäessä. Pöh.

29.05.11 New Mexico, osa 2

Carlsbad merkattakoon reittimme itäisimmäksi stopiksi. Carlsbadista matka jatkui siis pohjoiseen ja jonkin verran länteen. Palasimme samaa tympeää aavikon keskellä kulkevaa tietä Artesiaan saakka ja siitä lähdimme yhä vain pohjoiseen kohti Bottomless Lakes State Parkia. Matkalla oli pekaanipähkinäviljelmiä silmänkantamattomiin ja tuote onkin alueen myyntivaltti. Raekuurojen varalle on jopa kehitetty rakeidenhajotintykki, jotteivät hennot puut kärsisi. Kaikenlaista. Muutaman kyläpahasen läpi huristelimme ja Dexterin kylässä hämmensimme huoltsikan myyjää suomalaisella passilla. Täällä kun kysytään kaikilta alkoholin ostajilta paperit. Olimme jo varmoja, että ei-niin-luotettava GPS vie meitä ihan väärään paikkaan, sillä tie oli rupinen ja kulki keskellä peltoja ilman mitään viitettä järvestä. Paperikarttammekin tuntee vain isommat tiet. Yht'äkkiä pikkuinen järvi kuitenkin ilmestyi mäennyppylän takaa ja pääsimme leiriytymään rauhalliseen paikkaan jokseenkin aktiivisen luola-päivän jälkeen.