San Cristobalissa pääsimme hädin tuskin ulos bussista, kun Planet Hostelin edustaja kyseli, joko meillä on majapaikka tiedossa. Kun ei ollut ja kaveri lupasi ilmaisen taksikyydin hostellille ja privaatin huoneen hintakin oli vain 200 pesoa niin mikä jottei. Hostelli oli ihan siisti, vaikkakin aika kolea ja päätimme jäädä yhdeksi yöksi. Virhe! Huoneen kostea haju ei lähtenyt tuulettamalla ja kahdesta viltistä huolimatta yöllä oli helkkarin kylmä! Ja tällä reissullahan meidän ei ollut tarkoitus palella. Prkl. Emme missään nimessä suosittele Planet Hostelia, ainakaan näin keväänkorvalla kun yölämpötilat vuoristossa laskevat huonossa tapauksessa nollaan tuntumaan. Ehkä kesä ja kuumuus poistaa kosteuden, mutta ei rakennuksen kosteusvaurioita. Aiemmin todettu kaikki tiet vievät minne travellerit menevät kävi taas toteen, sillä hostellissa törmäsimme parin viikon takaiseen Valladolidin pokeriseuraamme, Alexiin ja Lucasiin tyttöystävineen!
Tiistaina lähdimme jo aamuysiltä etsimään vaihtoehtoista majoitusta ja löysimme Hostelling Internationalin listoilla olevan todella mielikuvituksellisesti nimetyn México Hostelin parin korttelin päästä keskusaukiosta. Näytti hyvältä ja ennen kaikkea huone ei haissut miltään. Maisema terassilta avautui suoraan vuorille. Koska hintaa ei HI-korttialennuksen jälkeen jäänyt kuin muutama euro enemmän kuin haisuliluolassa niin päätimme jättää halvemman majan metsästyksen ja jäädä Méxicoon. Heh.
Jo maanantai-illan lyhyen kaupunkiin tutustumisen jälkeen San Cris tuntui vallan mainiolta paikalta, eikä maisemista voisi hehkuttaa liikaa. Kaupunki on sopivasti kansainvälinen, kahviloita on joka kulmalla ja kahvi on taivaallista. Chiapasissa on toistakymmentätuhatta alkuperäiskansojen kahviviljelmää, joista suurin osa on vielä luomuakin ja joiden tuotokset paahdetaan paikallisesti. Jos pidätte italialaista kahvia parhaana ja haluatte säilyttää tämän mielikuvan älkää maistako chiapasilaista kahvia. Muuten suosittelen _lämpimästi_. Jopa Spiidi, joka ei voi sietää kahvia, myönsi café con lecheä maistettuaan, ettei se ollut lainkaan hassumpaa. Kansainvälisyydellä tarkoitan siis sitä, että täällä on muista käymistämme kaupungeista poiketen mainioita etnisiä ravintoloita ja pari kävelykaduksi rauhoitettua katua lähtee keskusaukiolta. Kaduilla on ravitsemusliikkeiden lisäksi paikallisia käsitöitä myyviä kauppoja ja mm. upea valokuvagalleria, josta ostimme itseltään valokuvaajalta Michel Vailita muutaman kuvan, jotka kuvastavat hyvin sitä, miten me olemme Meksikon tähän mennessä kokeneet. Tsekkaa www.papacho.ch. Kaikenkarvaisia travellereita näkyy olevan sen verran paljon ettei Spiidin parta herätä juuri minkäänlaista huomiota. Kaikesta huolimatta San Cristobalissa ei unohda olevansa Meksikossa, sillä musiikki, mm. marimba ja cumbria, tulvii joka puolelta, joka ilta keskusaukiolla soittaa orkesteri ja ihmiset tanssivat. Toki myös paikalliskuppiloita mainosmuovikalusteineen on sulassa sovussa internatsionaalisempien paikkojen kanssa. Ja ulkona syöminen ja juominen on järkyttävän halpaa. Eilinen lounassoppa oli niin maan pirullisen iso kaikkine höysteineen, ettei edes tällä suursyömärillä ollut mitään mahdollisuuksia syödä kaikkea ja annoksen hinta oli 3,30€.
Eräässä kaupassa törmäsimme suomalaiseen vanhempaan herraan, joka sattui vielä asumaan samassa hostellissa kuin me. Mies oli kotoisin Kiteeltä ja jäätyään toimitusjohtajan pallilta eläkkeelle 5 vuotta sitten ja vaimon potkaistua hänet pihalle hän päätti ruveta matkustamaan. Hänen sanojaan lainaten: "Vaimo sanoi, ettei jaksa asua kanssani, että enkö voisi mennä pois. No minähän menin. Viidessä vuodessa olen tehnyt 30 matkaa". Matkat tosiaankaan eivät olleet pelkästään mitään viikko Kanarialla-settiä, vaan kunnon kiertomatkoja mm. Kiinassa, Oseaniassa, Etelä-Amerikassa ja nyt Meksikossa. Lapseton kun on, niin aikoo kuulemma käyttää kaikki rahat matkustamiseen ettei vaan kenellekään jää lanttiakaan. Mainio mies ja hurjan rohkea, sillä kielitaito oli savon lisäksi hyvin heikko turistienglanti!
Koska kyllähän kunnon turistin kuuluu mennä minne opaskirja käskee, niin kiipesimme San Cristobal-kukkulalle. Ne upeat maisemathan sieltä näkyi, mutta näkyipä myös isoin ikinä näkemämme Meksikon lippu. Aivan jättimäinen. Pelottavan suuri. Käsittämätön. Huomaa kuvan vasemmassa alareunassa, lipputangon juuressa, 1,70 metrin mitta-Lottis. ¡Viva México!
Torilta löytyi Lottikselle mainiot lökäpöksyt (alan huolestuttavasti näyttämään en itseltäni) ja 1950-luvulla tänne muuttaneen hollantilais-sveitsiläisen valokuvaaja-antropologi-arkeologi-pariskunnan museoksi muutetussa kodissa sivistimme itseämme: Chiapasissa Guatemalan rajan tuntumassa asuu Lancandón-niminen alkuperäiskansa, jonka täysverisiä jäseniä oli muutama vuosikymmen sitten jäljellä enää alle 1000, nyt määrä on nousussa. He elävät yhä hyvin pitkälti esi-isiensä perinteitä kunniottaen keskellä viidakkoa, sovussa luonnon kanssa. Myös muita alkuperäiskansoja asuu Chiapasissa ja etenkin San Cristobalin ympäristössä paljon. Jos puhuisimme sujuvaa espanjaa (tai vaihtoehtoisesti jotakin muuta 50stä Meksikon virallisesta kielestä) lähtisimme varmasti käymään jossakin kylässä tutustumassa paikalliseen elämään ikivanhoine rituaaleineen, mutta koska keskustelua ei paikallisväestön kanssa saisi mitenkään viritettyä niin emme todellakaan mene pällistelemään heitä kuin eläintarhaan (kuten varmasti valitettavan moni tekee).
Näitä pieniä yleisivistäviä seikkoja lukuunottamatta päivät ovat kuluneet ihan vain kaupungin atmosfääriä sisäänhengittäen. Molempien mielestä tämä on ehdottomasti kivoin kaupunki Meksikossa, ainakin toistaiseksi. Tälläkin kaupungilla on synkkä valloitushistoria vuodelta 1528, joilloin alkuperäiskansat saivat tuta espanjalaisten raivostuttavan itsekkyyden. Heidän joukostaan löytyi sentään yksi hyväkin ihminen, dominikaanimunkki Bartolomé de las Casas, joka puolusti alkuperäiskansoja kuolemaansa saakka. Hyvä mies, jonka mukaan kaupunki sai nimensäkin. Riippuen tietolähteestä San Cristobal de las Casasissa on asukkaita n. 86000-250000 (aika pieni haarukka!), joten kuhinaa riittää ja samoista tietolähteistä riippuen paikka on 1940-2286 metrin korkeudessa, joten kokemattomat vuoristokiipeilijät (=me) jouduimme kärsimään ohuen ilman sivuvaikutuksista. Sekä kääriytymään kaikkiin pitkähihaisiin ja -lahkeisiin vaatteisiin mitä rinkan uumenista löytyy. Lämpöasteita on päiväsaikaan ollut varmaankin 15-18°, mutta huomattavasti lämpimämpiin olosuhteisiin jo tottuneina se on tuntunut hyytävältä. Aluksi meillä oli tarkoitus viipyä täällä vain kaksi yötä, mutta koska muistimme lukeneemme keskiviikko-lauantai-iltaisin Perfídia-klubilla olevan livenä lattarijazzia, -rockia, -bluesia ym, niin päätimme jäädä vielä yhdeksi yöksi. Mutta sitten kävikin niin, että keskiviikko-ilta meni altitude sicknessissä (päätä oli molemmilla särkenyt jo maanantaista saakka, nyt olo oli kuin olisi tulossa kipeäksi ja väsytti vietävästi) eikä ollut puhettakaan, että jaksaisi siirtyä tuohon korttelin päähän musiikkia kokemaan niin jäimme vielä torstaihin saakka. Sittenpä kävikin niin, että livemuzaakkia oli sekä paikassa, jossa kävimme syömässä että sillä kyseisellä klubilla niin parin euron drinksuja tuli otettua sen verran ettei reissupäivä tuntunut perjantaina hyvältä ajatukselta, joten jäämme vielä yhdeksi yöksi. Mahtavaa matkustaa ilman aikataulua! Eilinen keikka oli mainiota lattarifunkia. Bändi koostui viulusta, kitarasta, ukulelesta, 8-kielisestä bassosta sekä puulaatikosta, jonka sisällä oli mikki, ja se toimi täten bongorumpuna. Kitaroitsijat toimivat myös solisteina ja vaikka kielimuuri esti sanoman täydellisen ymmärtämisen niin paatoksellisuudesta päättelimme, että kyseessä oli jonkinlainen poliittinen kannanotto. Ehkä. Tai sitten ei. Mutta erinomaista musiikkia silti!
Nyt vuoria ajoittain verhonneet pilvet ovat väistyneet auringon tieltä ja saamme nauttia rokulipäivästämme noin 30 lämpöasteessa ja täysin pilvettömän taivaan alla. Bueno.
-L
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti