31.03.11 Cozumel, Quintana Roo, México

Tulumista karattiin sunnuntaina colectivolla kohti Playa del Carmenin bilehelvettiä, jonne majoittautumista varten tarvitsimme vielä turismisiedätyshoitoa. Sitä saa mitä luultavimmin Cozumelin saarella yllin kyllin, joten ei kun lauttaan ja rapakon yli. Jo lauttamatka nöyristi allekirjoittanutta karjalaumaturismiin, sillä lautalla esiintyi meksikolainen bändi, siellä kierteli bissen myyjiä ja wi-fi toimi moitteettomasti. Syvään hengittäen parinkymmenen minuutin myötähäpeän värittämästä matkasta selvisi hengissä. Epätodellinen ollaanko-me-todella-vielä-Meksikossa-fiilis sai lisäpontta kun matkatavarat rahdattiin liukuhihnalle kuin lentokentällä konsanaan. Lauttaan mahtui ehkä max. parisen sataa hahmoa, joista suurin osa näytti olevan päiväretkellä Playalta, joten kamat olisivat löytäneet omistajansa ihan ilman hihnaakin. Meidän rinkat oli ainakin helppo bongata designer-vetolaukkujen joukosta. Hengitetään syvään.

Hostellito Affordable + Clean (kyllä, hostellin ihka oikea nimi) löytyi parin korttelin päästä lauttalaiturista ja olo oli heti kotoisampi sinne päästyämme. Etukäteen olimme hiukan kauhistelleet huoneen hintaa, mutta täällähän kaikki on kalliimpaa kuin oikeassa Meksikossa. Ja silti halpaa. Huone oli kyllä hintansa arvoinen: noin kaksi ja puoli kertaa Tulumin huonetta isompi, kaksi 120cm sänkyä, ilmastointi JA kattotuuletin, oma kylppäri, jääkaappi ja tv. Kaapelikanavilla tietysti. Jos huone olisi tuntunut travellerihenkeen liian hotellimaiselta vaihtoehtona olisi ollut 26 henkilön dormi. Ei kiitos. Itse hostellirakennus oli ihan yhtä sokkeloisen monimutkainen kuin muutkin isommat hostellit ovat olleet ja sisäpiha ulkokeittiöineen ja riippumattoineen oikein viihtyisä. Ehkä täällä 51. osavaltiossa ei olekaan niin kamalaa...

Cozumelin katukuvaa ei oikeastaan voi sanoin kuvata eikä kumpikaan meistä ole käynyt Kanarialla tai Rhodoksella, jossa voisi kuvitella menon olevan samanlaista, joten emme voi verratakaan mihinkään. Alastomuus ei ole Meksikossa yleistä ei ehkä suvaittavaakaan, mutta eihän perusturisti siitä tiedä tai ainakaan välitä ja naiset kulkevat kaupoissa pelkissä bikineissä. Julkijuopottelu on kielletty, paitsi täällä, missä olutta myydään "only 1 USD" joka paikassa ja jengi kulkee Señor Frogs-ketjujuottolasta ostamiensa puolenmetrinmittaisten drinkkien kanssa shoppailemassa. Toki eihän sitä roinaa kukaan selvinpäin ostaisikaan. Jos olo pääsee vahingossa lipsahtamaan krapulan puolelle, niin onneksi apteekista saa roppia vaivaan kuin vaivaan.

Sunnuntai-iltapäivä ja ilta meni San Miguelin keskustaa kierrellessä, vuoron perään naurua ja raivoa pidätellen. Krääsäkauppojen jenkkidollareissa olevat hinnat ihmetyttävät, eivätkö jenkit todellakaan halua kokea olevansa ulkomailla? Kirkkaanpunaisiksi palaneet, juopuneet risteilymatkustajat (Cozumel on keskeinen risteilysatama) osaavat kaikessa naurettavuudessaan olla koomisia ja kaupustelijat, joiden samaa krääsää myyviä kauppoja on metrin välein, raivostuttavia. Hello amigo, come look my shop. Cuban cigars, sir. Hash pipes, sir. Scooters for rent! Jewellery for your lady, sir. Ja Spiidin suosikki: Hey, mister whiskers! Hahahahaaa. Haa. Parille jannulle piti opettaa, että kissoilla on whiskers, ihmisillä moustache ja beard, eikä kauppoja todellakaan tule kyseisellä "lempinimellä". Käytiin syömässä saaren parhaita hampurilaisia mainostavassa Rock'n'Javassa. Kerrankin oli superlatiivinen mainonta kohdillaan! Hinnat olivat onneksi pesoissa, muuten ei olisi ollut mitään käsitystä mitä safka maksaa. Supermarket-ostosten jälkeen karttelimme pahimpia turistikauppoja ja kuljimme sivukatuja pitkin paikallisten pihoja ja koteja katsellen.

Jotta tämä ei mene pelkästään Cozumelin ja massaturismin parjaamiseen kerrottakoon niistä kivoista asioista, jota täällä voi tehdä. Maanantaina vuokrasimme liilan avomallisen Meksikon ferrarin eli kuplan, jolla huristeltiin saari ympäri, huimat nelisenkymmentä kilometriä. Jonkin matkaa ajettuamme kävimme huviksemme katsomassa millaista on resorttielämä, kun löytyi paikka johon ei tarvinnut maksaa sisäänpääsyä. Ahdistavaahan se oli: rantatuoleja kolmenkymmenen sentin välein. Poissa hotellialueelta ja San Miguelin hälinästä löytyi taas Meksiko. Harvempi kadunvarteen myyntikojunsa pystyttänyt tyrkytti matkamuistoja ja rantahiekka oli valkoista, meri turkoosi. Pysähdyttiin "uimaan" sellaiseen aallokkoon, että pienimmät uimarit olivat hätää kärsimässä. Voin kertoa, että bikinihousuista kannattaa pitää kiinni ja jos metrin syvyisessä vedessä kaatuu ei välttämättä pääse omin avuin jaloilleen vaan velloo aaltojen mukana. Hauskaa oli! Välipalalle pysähdyttiin Coconuts-baariin, josta kuulemma saa hyviä Blue Margaritoja. Kuskin juoma oli hiukan ankeampi kuin apukuskin Piña Colada, mutta jonkunhan sitä on uhrauduttava. Baari oli upealla paikalla korkealla kalliolla aavan meren äärellä ja muutenkin hauskasti toteutettu keskelle palmuja. Toki se haa-haa-hauska-osuuskin löytyi: perhealbumi, jossa oli kuvia asiakkaitten "kookoksista". Yläosattomissa poseeraavat mimmit ovat saaneet tequilashotin vaivanpalkaksi. Yhdestä daamista oli ainakin kymmenen kuvaa eri asennoissa, hyvät halvat kännit. Jouduin olemaan party pooper ja skippaamaan kunnian päästä Coconutsin perhealbumiin, sillä en tykkää tequilasta niin kovin. Sehän on siis ainut syy.    

Illalla käytiin leffassa katsomassa Liam Neesonin tähdittämä Unknown. Ei pöllömpi pätkä, vaikka trailerin perusteella puhkikulutettu aihe. Olivat keksineet kunnon twistin juoneen niin ettei missään kohtaa arvannut mikä homman nimi oli. Taloudellisina ihmisinä olimme ostaneet Chedrauin jättikaupasta namit ja limut, mutta limpparit jäi narikkaan. Teatteriin ei saanut viedä omia (avaamattomia) juomia, mutta omat karkit kyllä. Pöh. Leffasta hostelliin kävellessä ei voinut uskoa olevansa samassa paikassa kuin päivällä. Viimeinen lautta takaisin Playaan lähtee kymmenen aikoihin illalla, joten kaupunki kuolee niihin aikoihin. Ainoastaan isoimmat juottolat Señor Frogs ja Margaritaville jatkavat bileitä aamuun, mutta näin off-seasonina asikkaita tuskin on kovinkaan paljon.

Automatkailu oli ilmeisesti todella väsyttävää hommaa, sillä tiistaina ei jaksettu tehdä mitään. Onneksi on riippumatto! Playan puolelta olimme ostaneet snorklailuretken valmiiksi ja keskiviikkona oli hyvä päivä snorklailuun. Liput myynyt Saul oli hauska setä, listahinta oli tylyt 40 dollaria, mutta saimme retken meksikolaisille tarkoitetulla hinnalla eli puoleen hintaan. Kunhan emme kertoisi samassa veneessä oleville amerikkalaisille. Jee. Kymmenellä turistilla lastattu paatti puksutti isojen risteilyalusten vieritse ensimmäiselle paikalle, maskit naamalle, snorkkeli suuhun ja laidan yli! Lainasnorkkelit ovat mitä ovat ja mun maski vuoti kuin seula eikä snorkkeli sopinut suuhun lainkaan. Onneksi kyseessä oli vain tekoriutta, eikä erityisen jännittävää katseltavaa, joten olin tyytyväinen saadessani ylipäänsä lillua meressä. Spiidi oli herrasmies ja vaihtoi päittäin snorkkeleita kanssani, joten seuraavalla etapilla sain keskittyä maisemiin enkä maskin tyhjentämiseen. Hirmusti erilaisia kaloja, jotka olivat hiukan liiankin tuttavallisia. Johtuen ehkä siitä, että opas nakkeli kalanruokaa veteen, jotta fisut tulisivat lähemmäs. En tykkää. Mutta kun pysyi hiukan sivummalla ja katseli toiseen suuntaan niin näki kaloja omissa keskiviikkopuuhissaan. Isoimmat fileet olivat ehdottomasti papukaijakalat, valehtelematta lähes puolimetrisiä. Ne onneksi pysyivät muutamien metrien päässä, muuten olisi saattanut hiukan jänskättää. Mukavat pari tuntia tuli räpiköityä hämmästyttävän kirkkaissa vesissä. Ennen kuin rantauduimme opas piti vakio puheen: meidän palkkamme on kovin pieni ja varsinaisen elantomme saamme teidän tipeistämme, otattehan huomioon, että kyseessä on kaksi eri perhettä, kapteenin ja minun... Minnesotalainen pariskunta otti asian kovin kirjaimellisesti (tai eivät tienneet pesojen arvoa), sillä huomasin heidän laittavan tippipurkkiin 300 pesoa, lähes kolmanneksen siitä mitä olivat maksaneet retkestä. No saapahan perheet voita leivälle.

Sukelluskärpänen puri Spiidiä snorklausretkellä, joten jäimme vielä yhdeksi yöksi niin että kaveri pääsee uppeluksiin. Allekirjoittaneen päivä meni rattoisasti hostellilla jo kolmatta päivää sukellusleskenä olleen saksalaisen Lauran kanssa. Istuimme keittiön pöydän ääressä höpöttämässä koko sen ajan kun miehemme olivat sukeltamassa. Cozumelilla kun ei paljon muuta tekemistä ole kuin olla vedessä, mutta kaupungin tuntumassa ei ole yhtään uimarantaa, niin mihinkäs sitä turhaan hostellilta liikkumaan. Spiidi ja Brandon palasivat sukellukselta iltapäivällä, paljon oli kaloja ja hienoja riuttoja Brandonin ottamissa kuvissa. Haita tai kilppareita ei ollut näkynyt, mutta kaksi isoa tonnikalaa kyllä. Lionelin palattua omalta sukellukseltaan suuntasi saksalaispari lautalle ja Tulumin kautta kohti Belizeä ja Guatemalaa. Saattaa olla, että törmäämme heihin syksyllä Thaimaassa.

Cozumel on nähty eli huomenna suunta bilerannalle, saa nähdä miten meidän vanhusten käy...

-L