29.05.11 New Mexico, osa 2

Carlsbad merkattakoon reittimme itäisimmäksi stopiksi. Carlsbadista matka jatkui siis pohjoiseen ja jonkin verran länteen. Palasimme samaa tympeää aavikon keskellä kulkevaa tietä Artesiaan saakka ja siitä lähdimme yhä vain pohjoiseen kohti Bottomless Lakes State Parkia. Matkalla oli pekaanipähkinäviljelmiä silmänkantamattomiin ja tuote onkin alueen myyntivaltti. Raekuurojen varalle on jopa kehitetty rakeidenhajotintykki, jotteivät hennot puut kärsisi. Kaikenlaista. Muutaman kyläpahasen läpi huristelimme ja Dexterin kylässä hämmensimme huoltsikan myyjää suomalaisella passilla. Täällä kun kysytään kaikilta alkoholin ostajilta paperit. Olimme jo varmoja, että ei-niin-luotettava GPS vie meitä ihan väärään paikkaan, sillä tie oli rupinen ja kulki keskellä peltoja ilman mitään viitettä järvestä. Paperikarttammekin tuntee vain isommat tiet. Yht'äkkiä pikkuinen järvi kuitenkin ilmestyi mäennyppylän takaa ja pääsimme leiriytymään rauhalliseen paikkaan jokseenkin aktiivisen luola-päivän jälkeen.

Torstaina otimme suunnaksi puolen tunnin ajon päässä sijaitsevan Roswellin ja UFO-museon. Armas GPS:mme halusi kokoajan kääntyä oikealle, teille joita ei ollut olemassakaan, kunnes antoi periksi ja oli hiljaa päätielle pääsyyn saakka. Tekniikka helpottaa elämää juu... UFO-museo oli oikeastaan aika kiinnostava, sillä sitä ei ole tehty millään foliohattuJohanAfGrann -meiningillä. Tai tietenkin jos pitää koko vuoden 1947 ufo-häppeninkiä foliohattujen keksimänä niin asia on eri. Silminnäkijöiden mukaan vuonna 1947 roswellilaiselle pellolle oli yöllisen ukkosmyrskyn aikaan ilmestynyt metalli- ym. romua, jonka alkuperää ei kukaan osannut selittää. Kansa ei olisi erityisemmin kuitenkaan ihmetellyt asiaa, jos valtio ja armeija ei olisi ottanut asiakseen peitellä tapahtunutta suurieleisesti. Kaikkien aikojen peiteoperaatio jatkuu yhä ja pitää sisällään mm. sairaanhoitajan siirron Englantiin ja hänen kuolleeksi julistamisen. Museo on ilmeisesti tosi suosittu, sillä aulan seinällä oli maailmankartta, johon sai laittaa nastan kotikaupunkinsa kohdalle. Kartta tyhjennetään aina kuun vaihteessa ja näin loppukuusta nastoja oli yllättävän paljon. Suomessakin meidän nastan lisäksi yksi Tornion huudeilla. Muutoin Roswell oli aika tylsä kaupunki, jos jalkakäytävällä olleita vihreitä jalanjälkiä ja katuvalojen alien-designia ei oteta huomioon. UFO-krääsää oli tietenkin tarjolla ja lounasraflaksi valikoitunut kuppila oli scifi-henkinen. Yhtään alieniä ei valitettavasti liftannut kyytiin, mielellämme olisimme ottaneet Paul-leffan päähenkilön kaltaisen rääväsuisen avaruusolion matkaseuraksi. Emme siis jääneet Roswelliin viettämään sen enempää aikaa vaan otimme taas piiiiiiiiiitkän riipaisun pohjoiseen.

Sekä Arizonassa että New Mexicossa tuli päivittäin ajettua hillittömiä matkoja, sillä osavaltioissa on niin paljon tyhjää. Aina ei ole edes niitä pieniä kyliä matkan varrella vaan pelkkää preeriaa. Huoh. Tällainen pätkä oli myös reilu 100 kilometriä Roswellista Fort Sumneriin. Maisema oli jokaisen mäennyppylän jälkeen sama. Billy the Kidin haudan piti olla jossakin Sumnerin lähellä, mutta kuten niin monessa muussakin paikassa kyltti kertoo, että nähtävyys on mailin päässä, mutta sen jälkeen ei ole mitään viittaa mihin päin pitäisi mennä. Etsi siinä sitten. Etenkin kun ihmisiä ei näy missään niin ei voi edes kysyä neuvoa. Hauta jäi siis näkemättä ja matka jatkui kohti Santa Rosan kylää Route 66:n varrella. Autossa oli tullut istuttua jo sen verran, että mielenterveys rupesi järkkymään. Carlsbadista saakka autossa oli pörrännyt kärpänen ja tässä kohtaa matkaa rupesimme jo juttelemaan sille. Källi-Kille Kärpänen ei tainnut pitää nimestään, sillä se otti hatkat kun tilaisuus koitti. Paikallisesti omistettua ruokakauppaa kannatettuamme löysimme leiripaikan Santa Rosan järven rannalta state parkista. Iltalenkillä ei onneksi törmätty taaskaan myrkyllisiin tai muuten terveyttä vaarantaviin elikoihin, viereemme leiriytyneet meksikolaiset homeboyksi toisiaan nimittäneet jannut taisivat aiheuttaa eniten varoituskellojen kilkatusta. Harmittomia olivat, mutta hyyyyyyyvin stereotyyppisiä. Kämppäilyalueen vessat ja suihkut olivat korjauksen alla, eikä asiasta ollut mitään mainintaa itsepalvelumaksupisteellä. Melkein oli siis reklamaation paikka, mutta toisaalta kunnon kämppäilyynhän ei moisia mukavuuksia kuulu. Kerrankos sitä sissipissailee New Mexicossa. Aamulla matka jatkui siis kaikkea muuta kuin freessinä pitkin vanhan Route 66 päälle vedettyä valtatietä. Ihan alkuperäiselle Route 66lle käännyttiin kohti Las Vegasia. Ei sitä 1940-luvulla uhkapelipääkaupungiksi muuttunutta kylää Nevadassa vaan 1880-luvulla perustettua suloista vuoristokaupunkia New Mexicossa. Jostain syystä vuonna 1926 tehtyä Route 66:n reittiä muutettiin vuosien varrella useammin kuin kerran ja siksipä tienpätkä ei jatkunut Vegasia pidemmälle. Las Vegas oli sympaattinen pikkukaupunki, josta löytyi hyvä aamiais-diner. Tarjoilija oli kuin Big Bang Theoryn Penny.

Valitsimme maisemareitin seuraavaan varsinaiseen päämääräämme Taosiin. Springerin pikkukaupungissa olisi saattanut olla hiukan ihmeissään jossei olisi tiennyt missä on, sillä samassa kadunkulmassa oli tienviitat sekä Las Vegasiin ja Miamiin. Miami, New Mexicossa emme tällä kertaa käyneet. Springerin jälkeen maisemat alkoivat jälleen muuttua mielenkiintoisiksi ja tiet, viivasuorista rattiin nukahtamista edesauttavista, kiemurteleviksi vuoristoteiksi. Olimme sattumalta huomanneet lähes 3000 metrin korkeudessa sijaitsevassa Red Riverin vuoristokylässä olevan moottoripyöräharrastajien vuosittainen Memorial Day -viikonlopun kokoontuminen. Odotettavissa viikonlopun aikana oli noin 20 000 pärrää, mutta perjantaina paikalle oli ennättänyt "vain" muutama tuhat. Jatkuva virta pyöriä tuli sekä vastaan että ajoi samaan suuntaan. Paljon parempaa paikkaa kyseiselle tapahtumalle ei olisi voinut olla, sillä maisemat olivat mahtavat ja tiet pärräystävällisen mutkaiset. Red Riverissä oli todella vuoristokylän fiilis, rakennuksetkin olivat kuin leffoista. Kesäkelillä voi fiilistellä keskellä vehreitä metsiä ja talvella paikka on varmaan mahtava mäenlaskuun. Allekirjoittanut valitsisi laskuvälineeksi pulkan. Tallustelimme jonkin aikaa ihailemassa pyöriä ennen kuin jatkoimme matkaa puolisen kilometriä matalammalla olevaan Taosiin. Vaikka kaupunkikin tuntui olevan motoristeja pullollaan niin leirintäalueella oli vielä tilaa ja erittäin palvelualtis omistaja sai meidät jäämään kaupunkiin kahdeksi päiväksi. Mies möi kotikaupunkinsa niin hyvin ettemme missään nimessä halunneet jatkaa matkaa vielä seuraavana päivänä. Jokseenkin rähjäisinä ja taas aivan liian paljon aikaa autossa viettäneinä parkkeerasimme varsin tyytyväisinä telttapaikalle. Suihkun jälkeen istuimme iltaa emmekä edes suunnitelleet liikkuvamme mihinkään.

Lauantaina otimme suunnan Taos Puebloon eli noin 800 vuotta vanhaan intiaanikylään. Hommassa oli ehkä vähän rahastuksen makua, mutta onhan kansa menettänyt valkoiselle miehelle aikojen saatossa niin paljon, että voivat hyvällä omalla tunnolla ottaa omiaan pois. Mainittakoon, että kylän ulkopuolella oli myös kasino. Ihmiset olivat ystävällisiä ja kylässä todella mielenkiintoinen rakennustyyli. Adobe-talot on tehty hiekan, oljen ja veden seoksesta ja ovat selvinneet vain pienillä korjauksilla vuosisatojen halki. Näppärää. Valokuvia kylästä ei ole, sillä kuvauslupa maksoi erikseen. Intiaanien koruja ihastelin jo Phoenixin museossa, sillä yleisin yhdistelmä on ehdoton suosikkini hopea ja turkoosit. En siis voinut olla ostamatta kyseisistä materiaaleista tehtyä kaulakorua, etenkään kun nainen teki korut itse siinä myyntipöytänsä ääressä ja lyhensi ketjun mieleisekseni. Rahaa olisi voinut palaa dollarikaupalla käsitöihin, jos haluaisimme palata kotiin jo ensi viikolla emmekä vasta huhtikuussa. Pueblon jälkeen tutustuimme varsinaiseen Taosin kaupunkiin, joka on hassusti rakentunut pitkulaiseksi päätien varrelle. Keskustan rakennustyyli oli samaista adobea kuin pueblossakin ja käsitöitä ja taidetta oli joka kulmalla. Luovat ihmiset selvästi viihtyvät Taosissa. Löysimme paikallisen valokuvaajan gallerian, joten saimme Meksikosta ostamiemme kuvien kaveriksi yhden kuvan lisää. Jee. Kaupunki oli varsin mukava ja puitteet vuoren juurella tietenkin mahtavat. Keli on kuulemma lähes aina aurinkoinen, talvella saattaa tulla lunta pari senttiä, mutta lämpötila pysyy nollan tuntumassa. Ei laisinkaan pöllömpi paikka asua. Edellisessä postauksessa epäilin preeriakoirien viihtyvän preerialla, mutta taoslaiset yksilöt näyttivät viihtyvän nurmikolla parkkipaikan vieressä. Ihan yhtä liikkiksiä luonnossakin. Myös antilooppielikoita, joita näimme ensi kerran Living Desertissä näimme livenä vuorten yli ajaessamme. Tosin emme ilman eläintarhakäyntiä olisi tienneet niiden olevan pronghorneja eli hanka-antilooppeja, jotka eivät itseasiassa ole sukua antiloopille. Looginen suomi-nimi kaverilla siis. Myöhäistä lounasta leirissä kokattuamme päätimme sulatella safkoja leffassa uusimman Pirates of the Craplaputsianin viihdyttämänä. Ei nyt mikään tajuntaa räjäyttävä kokemus, mutta kyllähän sitä ihan mielellään kapteeni Jack Sparrowta pari tuntia katselee ja kuuntelee. Ilta meni pitkästä aikaa notskin ääressä, sillä avotulikielto ei ollut voimassa osavaltion pohjoisosissa. Hiukan vainoharhaisena kuitenkin vahdittiin tulta ja lotrattiin lopuksi vettä hiilloksen jämiin. Ei olisi kiva aiheuttaa metsä-/aavikkopaloa.

Aamulla starttasimme jatkaaksemme matkaa pois Taosista, mutta ensin oli käytävä tsekkaamassa Amerikan eniten valokuvattu kirkko. Lauantaina se pääsi unohtumaan ja sunnuntaiaamu ei tietenkään uskonnollisessa maassa ole paras mahdollinen kirkon tarkasteluun. Adobe-tyylinen kirkko oli kieltämättä valokuvan arvoinen ns. normaalista kirkosta poikkeavassa ulkoasussaan. Penkit olivat takariviä myöden täynnä populaa, joten sisätilan vankat katto- ym.parrut jäivät turhan vähälle tutkimiselle.  Matkalla viimeiseen etappiimme New Mexicossa pysähdyimme vielä kummastelemaan isoa halkeamaa maassa, jonka yli kulki silta. Heikompia hirvitti katsella alas, korkealla kieltämättä käveltiin. Sillan toiselta puolelta löytyi Earthship-yhteisö. Earthshipit ovat siis täysin omavaraisiksi rakennettuja asuintaloja, joiden rakennusmateriaalina käytetään mm. tyhjiä juomatölkkejä, lasipulloja ja vanhoja autonrenkaita. Talot lämmittyvät auringolla ja kaikki käyttövesi on talteen kerättyä sadetta ja lunta. Designit olivat osassa aika mielikuvituksellisia, mutta esittelykappaleen yksinkertainen tyyli kävisi meidänkin kodiksi. Mikä mahtavinta talo toimii missä tahansa ilmastossa vain pieniä muutoksia tekemällä. Earthshipejä on rakennettu Taosin lisäksi mm. Belgiaan, Japaniin, Meksikoon, Boliviaan ja Skotlantiin. Kädenvääntöä rakennusviranomaisten kanssa on varmasti ollut joka paikassa, Taosiinkin oli ensin täysin laitonta rakentaa talo, joka on omavarainen. Onhan se toki kunnalle huono diili kun asukit eivät maksa vedestä ja sähköstä. Vuosien taistelun jälkeen kaupunki vihdoin tukee uusia Earthship-rakennushankkeita. Talon toimintasysteemi on monimutkainen, mutta aivan mahtava keksintö: talo jossa on talvella lämmin ja kesällä viileä, jossa voi kasvattaa banaaneja ym. kasviksia vuoden ympäri ja koko talo toimii omavaraisesti ja ympäristöystävällisesti. Tahtoo. Respan tädin kanssa juteltiin pitkät pätkät ja kävi ilmi, että hänen vanhempansa ovat amerikansuomalaisia. Pieni on maailma. Nainen ei tosin puhunut suomea, mutta oli käynyt Suomessa Oulun lähellä asuvan perunaa viljelevän siskonsa luona.

New Mexicon pohjoisraja alkoi lähestyä ja koimme kolunneemme noin 400 x 400 kilometriä olevan osavaltion jokseenkin hyvin. Tosin kaikki mielenkiintoiset paikat saisi tiivistettyä 200 x 200 kilometrin alueelle. Mutta kaipa ne tyhjät preeriat on jonnekin tarvinnut laittaa, miksei siis New Mexicoon.

-L