Page oli tähän mennessä näkyvimmin uskonnollinen kaupunki, johon olemme matkallamme eksyneet. Kadunvarrella oli kirkko toisensa perään varmaan kilometrin matkalla. Ei voi ymmärtää miten monta eri nimistä alalajia kristinuskosta on osattu vääntää ja miten monta eri tavoin nimettyä kirkkoa voi olla. Page oli jälleen yksi hiukan uninen kaupunki todella kauniissa paikassa. Hassua kyllä kaupunki on ollut olemassa vasta 1950-luvun lopulta, silloin joku löysi jotakin kaivamisen arvoista maaperästä. Emme jääneet ihmettelemään kylää sen enempää, sillä matka oli ollut jo liian pitkä ja halusimme suunnata leiripaikkaa kohti. Yhden pysähdyksen teimme kuitenkin ennen yösijaksi valikoitunutta Glen Canyonin kansallispuistoa. Colorado-joki tekee uskomattoman hienon hevosenkengän muotoisen mutkan hiukan Pagen eteläpuolella. Tieltä ei näkynyt mitään, joka olisi paljastanut Horseshoe Bendin olemassaolon. Näkymä oli kyllä kaiken kolmenkympin helteessä hiekassa ylämäkeen rämpimisen arvoista. Seinämät nousevat yli sadan metrin korkeuteen ja maisemaa saapi ihailla ylhäältä käsin. Joki virtaa ihan reippaastikin, mutta ylhäältä se näytti vain sinivihreältä matolta. Punaista hiekkaa oli kengissä ja paljon kun pääsimme takaisin autolle.
Vermillion Cliffsien kansallismonumentin suojissa ilta ja yö kuluivat hyvin rauhallisissa merkeissä. Ilta tosin oli taas sen verran tuulinen ettei ulkosalla oikein voinut olla, joten rupesimme nukkumaan aikaisin. Eikä unta tarvinnut lähes 450 kilometrin ajon jälkeen paljoa houkutella. Kello laitettiin soimaan aamukuudeksi, jotta olisimme hyvissä ajoin matkalla Grand Canyonille. Herättiin kuitenkin jo 5.30 yllättävän pirteinä ja lähdimme ihailemaan vuosina 1928 ja 1994 rakennettuja siltoja, jotka yhdistävät Colorado-joen itä- ja länsireunat. Joki virtasi taasen kaukana rotkon pohjalla ja aamuauringossa ilman juurikaan muuta liikennettä paikka oli hyvä aloittaa päivä. Aamukuudelta on muuten kylmä.
Pysähdyimme Jacob Lakessa dineriin, jossa söimme elämämme ensimmäistä kertaa "aamiaislaatikkoa". Paistos oli vähän kuin kinkkukiusaus reippaammalla kananmunamäärällä. Todella hyvää vaikka teki hiukan tiukkaa puoli kasilta aamulla syödä lounaan kokoinen annos. Vatsat täynnä ajelimme kohti Grand Canyonin pohjoisreunaa. 90% kanjonilla vierailevista käyvät kuulemma eteläreunalla, joten oli ihan jees, että pohjoisreuna osui reitille. Eipä sielläkään mitenkään väljää ollut, mutta vähän ekstraa kävelemällä sai ihailla älyttömän isoa reikää ihan omassa rauhassa. Ja sitähän se Grand Canyon on: älyttömän iso, hieno reikä. Oltiin kuitenkin tähän mennessä nähty jo niin paljon todella hienoja kanjoneita, vuoria ja kivimuodostelmia, että molemmat taisivat olla hiukan pettyneitä. Mutta onhan kanjoni kummallinen repeämä ja sitä ympäröivän Kaibabin kansallispuiston elikot viihdyttivät maisemia ihailevia turnisteja. Maaoravat näyttivät olevan aineissa, sillä ne liikkuivat nopeasti ja nytkähdellen. Lintulaji nimeltä swift lensi aivan käsittämättömän kovaa. Pääskystä hiukan suurempi siivekäs suhahtelee parhaimmillaan 300 km/h!! Ei kannata osua kaverin tielle tai käy molemille huonosti. Kelju K. Kojootti seistä toljotti tien laidassa lammen rannalla kuin ohiajavia autoja katsellen ja peurapariskunta päätti ylittää tien aivan nenämme edestä.
Noin kuutisen tuntia kanjonilla vietettyämme kello oli vielä aika vähän, kiitos epäinhimillisen aikaisen heräämisemme. Alunperin oli tarkoitus yöpyä kanjonin lähistöllä, mutta olimme jo tallustelleet kaikki kunnollemme sopivat luontopolut eikä meillä siis ollut syytä jäädä kanjonille toiseksi päiväksi. 45 kilometrin vaellus Colorado-joelle kun ei kuulunut suunnitelmiin. Bobon kyytiin siis ja kohti Utahia.
Fredonian rajakaupungissa eräs bensa-asema mainosti (kalliin) bensan lisäksi myyvänsä lottoa, aseita, ammuksia ja olutta. Näin heillä Arizonassa.
-L
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti