KOAn lähellä oleva Calicon aavekaupunki ajateltiin käydä katsastamassa, mutta kuinkas ollakaan siitä oli tehty turistirysä ja kylään olisi pitänyt maksaa sisäänpääsymaksu. Haloo. Jatkoimme siis matkaa länteen ja matkalla oli lisää hylättyjä taloja. Paljon hylättyjä taloja. Sinänsä ei ihme, sillä asuinpaikkana aavikko Losin ja Vegasin puolessa välissä ilman mitään paikallisia palveluja ja liian kuuma keli lähes kokoajan ei kuulosta ainakaan minusta kovin houkuttelevalta. Seuraava reitille osunut isompi kaupunki oli Bakersfield. En tiedä olimmeko huonosti nukutun yön jälkeen kehnolla tuulella vai oliko Bakersfieldkin masentava... Masentavuutta väritti huvittava huomio: suurin osa kadunvarsimainoksista oli vain espanjaksi. Kaupunki ei houkutellut pysähtymään, joten käännyimme kohti pohjoista ja Visaliaa. Sielläkin valitsimme majapaikaksi KOAn, Kaliforniassa tuntuu olevan state parkeja paljon vähemmän kuin muissa käymissämme osavaltioissa. Eipä sillä, Kalifornian hinnat näkyvät myös puistojen leirintämaksuissa: hinnat ovat yli kolminkertaiset esim. New Mexicoon verrattuna.
Maileja oli tullut mittariin parin päivän aikana sen verran reilusti, että ajattelimme ottaa hetken aikaa rennosti. Loput lauantaista menikin auringossa ölliessä ja sunnuntaina päätimme katsastaa miltä Kalifornian vanhin kaupunki Visalia näyttää. Liikkeelle ei päästy kuitenkaan ihan omin neuvoin, sillä Bobon akku oli päättänyt nuupahtaa. Syynä tietenkin oma unohdus: sisävalojen kytkin ei toimi, joten olemme yleensä irrottaneet valojen sulakkeen kun hengaamme pidemmän aikaa auton luona ovet auki. Huppista keikkaa lauantaina olimme kuitenkin sen unohtaneet tehdä ja ovet retkottivat selällään useamman tunnin. Onneksi satuimme olemaan KOAssa, josta avuksi löytyi akkulaturi, sillä autoamme ei jostain syytä ole varustettu akkukaapeleilla. Eikä ollut naapurillakaan kaapeleita. Ihme meininkiä. Kun Bobo jälleen murahteli siirryimme muutaman mailin päähän Visalian keskustaan. Ihan suloinen paikka, vaikka ihan heti ei olisi arvannut kaupungin olevan Lahden kokoluokkaa. Ehkäpä lahtelaisetkaan eivät liiku sunnuntaisin. Suurin osa kaupoista oli kiinni ja jo aamupäivällä oli turhan lämmintä. Päätimme mennä leffateatteriin viilentymään Hangover 2:n parissa. Leffa oli yllättävän hauska, mutta Bangkokiin meneminen alkoi hiukan epäilyttää... Sunnuntaikin meni sitten suurimmaksi osaksi lötköillen ja karttaa tutkien. Tässä vaiheessa oli mukava huomata ilmaiskartasta, että ostamastamme karttakirjasta puuttui sitten muutama oleellinen tie. Olisimme voineet Bakersfieldistä suuntia suoraan Sequoian kansallismetsään tylsän moottoritieajelun ja Visalia-visiitin sijaan. D'oh! Tosin sitten olisimme olleet keskellä metsää kuolleen akun kanssa.
Maanantaina oli aika suunnata Sequoiaan eli vuorille ja metsään. Myös kansallispuistossa huomaa Kalifornian olevan konkurssin partaalla ja yrittävän rahastaa kaikella mahdollisella, sillä muissa puistoissa paikan infolehdessä on ollut hyvät kartat poluista, mutta täälläpä ei. Jouduimme siis ostamaan erikseen kartan, jottemme eksyisi metsään. Vierailijakeskuksen daamit muuten valistivat meitä, että Bakersfield ja Fresno ovat Kalifornian kainalot. Ei mikään ihme siis, että Bakersfield oli masentava. Maanantain tallustelu meni vielä infolehden hataralla reittikuvauksella, koska eihän koko alueen polkuja tietenkään samaan maksulliseen karttaan ollut laitettu. Huoh. Polku oli myös merkitty sen verran kehnosti, että kohelompi hahmo olisi helposti eksynyt. Me kuitenkin, yllättävää kyllä, jaksoimme pistää merkille mistä olimme tulleet ja löysimme poiskin. Metsäpolun varrelta löytyi pikkuisia vesiputouksia ja niiden äärellä istuksimme ihan omassa rauhassa jonkin aikaa. Sequoian länsireuna on kuitenkin vielä matalalla ns. foothillseillä, joten kuumahko lämpötila ei innostanut sen kummoisempaan urheiluun. Koska olimme karhualueella leiripaikalla oli karhunkestävä teräskaappi, johon piti säilöä kaikki hajusteelliset tuotteet. Ruuan lisäksi säilöön pääsi siis niin hammastahna, deo kuin aurinkorasvakin. Karhuilla kun on herkut haistettuaan kuulemma taipumus jopa murtautua autoon. Ohjelapussa kehoitettiin myös jättämään lasten turvaistuimet yöksi auton ulkopuolelle. Ilmeisesti nallet tykkäävät vauvoista. Parikymppiset naapurimme olivat selvästi lukutaidottomia, sillä he jättivät kaikki eväät levälleen leiristä poistuessaan. Ranger sattui kuitenkin juuri tekemään kierrostaan ja siirsi eväät karhulokeroon. Taisipa porukalle myös napsahtaa sakko. Selvennyksen vuoksi kerrottakoon, että ruokia ei säilötä lokeroon pelkästään ihmisten turvallisuuden takia vaan siksi, että karhut jotka kerran saavat ryöstetyksi ruokaa yrittävät sitä uudelleenkin ja useasti hyvin aggressiivisesti, joten ne on pakko tappaa ennen kuin ne käyvät ihmisten kimppuun. Iskulause olikin "a fed bear is a dead bear". Älä siis ruoki metsäneläimiä, jos haluat niiden elävän. Yritimme leiripaikaltamme löytää edes vähän varjoa, sillä kuumuus rupesi pikkuhiljaa ketuttamaan. Auringon laskettua vuorten taa ilma viilenikin sitten kunnolla ja saimme nuotion ääressä ihailla ehkä kauneinta ikinä näkemäämme kuutamoa. Vessareissulla taskulampun valokeilaan osui kaveri, jota en välttämättä olisi halunnut tavata. Tarantella mennä hiipi polkua pitkin. Hyiyökkammotus miten karvainen ja iso ötökkä! Ilman kalajuttuliioittelua hämyllä oli mittaa varmaan seitsemisen senttiä. Ainakin. Iuh. Untenmaille pääseminen vaati peiton ravistelun ja ikkunoiden sulkemisen.
Tiistaina ötökättömän yön jälkeen lähdimme kipuamaan vuorille kohti viileämpää ilmastoa. Tai Bobohan sen kipuamisen kylläkin hoiti. Maansortuma oli jossain vaiheessa vienyt mukanaan osan tiestä ja kun sitä korjattiin niin liikenne pääsi kulkemaan vain yhteen suuntaan kerrallaan. Jouduimme odottamaan vajaan puoli tuntia tietyön läpi pääsyä, mutta tuskinpa se ketään jonossa ollutta paljoa haittasi. Maisemat olivat sen verran jylhät. Melkeinpä heti remonttikohdan jälkeen aloimme nähdä puita, joiden takia siellä olimme. Jättimäisiä sequoia-havupuita. Tienvarren puut eivät olleet vielä suurimmasta päästä, mutta autot näyttivät leluilta niiden vieressä. Huomasi myös tulleensa metsään, jossa elikot ovat tottuneita ihmisiin ja liikenteeseen, sillä peuraherra jolkotteli tienvartta ihan muina miehinä. Museolle päästyämme jätimme Bobon parkkiin ja kävimme tutkimassa mitä sequoia-puista kerrotaan. Puut tosiaan ovat maailman suurimpia puita, eivät välttämättä korkeimpia tai paksuimpia, mutta suurimpia volyymiltään. Toisin kuin muut puut sequoiat ovat lähes tasapaksuja ylös saakka, joten niissä on paljon enemmän puuta. Museossa oli myös puupalikoita hiplattavana ja jättipuut ovat varsin omituista kamaa. Kaarna oli höyhenenkevyttä eikä puolimetrinen viipale itse puuta painanut edes koivuhalon vertaa. Sequoiat ovat myöskin yksiä vanhimmista puista, elävät sellaiset vaatimattomat pari tuhatta vuotta. Kummallisiin puihin tarpeeksi tutustuttuamme hyppäsimme ilmaisbussin kyytiin, joka vei meidät Moro Rockille. Suunnaton kivenlohkare ei ole saanut olla ihan omillaan, sillä sen huipulle pääsi kipuamaan valettuja portaita pitkin, mutta emme antaneet sen häiritä. Päinvastoin, eihän tässä mitään vuorikiipeilijöitä olla. Kapuamisesta muistui mieleen Pietarinkirkko, vaikka sinne portaita taisi olla 150 enemmän. Neljäsataa askelmaa kiivettyämme palkintona oli todella hieno näkymä Sierra Nevadan vuoristoon. Korkein huippu Mt. Whitney ei näkynyt, mutta muutama yli 12000 jalan "pikkumäki" kyllä. Suomeksi ovat siis yli 3600 metrisiä. Me olimme ehkä reilussa 2000 metrissä itse. Tietyöllä odottaessamme katselimme ylöspäin Morolle, maisema ylhäältä tielle näytti sekin varsin hienolta.
Moro Rockilta jatkoimme bussilla vielä etäämmäs Crescent Meadowsille, jossa lähdimme talsimaan metsään. Eipä päästy pitkällekään kun talsimme lumessa. Taas tuli ikävä vaelluskenkiä... Onneksi lumipeite ei ollut enää yhtenäinen ja metsän siimeksessä oleva niitty oli jo sula. Ilmassa pörräsi suunnaton määrä leppäkerttuja. Ei siis kymmeniä tai satoja vaan tuhansia, tuhansia, tuhansia. Kevät on kuitenkin vuorilla niin vaiheessa ettei kukkia vielä näkynyt, mutta bongasimmepa jotain paljon mielenkiintoisempaa. Pari karhua oli ruokailemassa. Yellowstone-läpän lukeneille tiedoksi, että kyseessä oli marjaisaa kakkia jälkeensä jättävä laji. Ei siis hätää kunhan kyseessä ei ole pennut joiden mamma on jossain lähistöllä. Nallukat olivat sen verran kaukana, että jatkoimme niityn kiertävän polun tallaamista. Polku vei meidät 1800-luvun lopulla Sequoissa kesiään viettäneen jampan mökin ohi. Eikä ihan mikään normimökki ollutkaan vaan kaatuneen sequoian sisään tehty. Sisustuksesta oli tallella vielä pöytä ja penkki. Vinkeä maja. Jonkin ajan kuluttua toinen karhu oli ilmeisesti saanut vatsansa täyteen sillä se suunti syvemmälle metsään vajaan sadan metrin päässä meistä. En kyllä ymmärrä miten noin suloinen otus voi olla muka vaarallinen. Polku kaartoi pitkin niityn reunaa ja lumen yli tarvottuamme olimmekin vielä syöpöttelemässä olleen karhun kohdalla. Pari kertaa nalle vilkaisi meihin päin, mutta sitä tuntui kiinnostavan huomattavasti enemmän ruoka. Sielunkarhuni mitä ilmeisemmin. Siinä sitten hipihiljaa ihmeteltiin muutaman kymmenen metrin päässä olevaa karhua arkipuuhissaan. Siistiä. Loppu polusta kulki varjoisammassa metsässä ja lunta oli paikoin parikin metriä. Lumi oli toki myös peittänyt alleen varsinaisen polun, joten suuntima oli jokseenkin veikkauksen varassa. Kahlattuamme takaisin vähälumisemmille mannuille palasimme bussikyydillä autolle ja keskityimme mekin hetken ruokailuun.
Isoista puista olimme opiskelleet jo vaikka mitä, mutta se isoin oli yhä näkemättä. Bobo siirrettiin seuraavalle parkkipaikalle ja jälleen bussikyydillä kohteeseen. General Sherman, maailman suurin puu, odotti metsäpolun päässä. Ja kyllä. Puu on iso. Se on niin iso ettei sitä oikein osaa käsittää. Ihmiset näyttivät muurahaisilta sen juurella. Infotaulu kertoi puun tilavuuden olevan 52000 kuutiojalkaa eli mitoissa joita ihmisetkin ymmärtävät 1472 kuutiometriä. Jos puu olisi ontto ja se täytettäisiin vedellä siitä riittäisi kylpy joka päivälle 27 vuodeksi. Kyseessä on siis ISO puu. Ikääkin jättiläisellä on arviolta 2300 vuotta. Hassua miten tohkeissaan sitä voikaan olla puusta. Päät pyörällä huimista vuorista ja puista jatkoimme yösijan etsinnällä Sequoian kyljessä olevaan Kings Canyonin kansallispuistoon. Matkalla moni leirintäalue oli vielä lumen alla, mutta sula pläntti onneksi löytyi. Emmepä ole ennen kämpänneet kesäkuun puolivälissä lumikinoksen välittömässä läheisyydessä.
Keskiviikkona oli aika ihmetellä vielä yhtä isoa puuta, General Grantia. Satuimme puun luokse juuri sopivasti, sillä Ranger Walk oli juuri starttaamassa. Rangerilta opimme vielä muutaman sequoia-faktan lisää: kaarna saattaa tyvestä olla jopa metrin paksuista ja toimii metsäpaloissa mainiona eristeenä, se ei nimittäin pala. Asia todistettiin nenämme edessä. Kaarnan pala ei syttynyt eikä edes oikeastaan kuumentunut liekin alla. Vanhoissa puissa on siis isoja arpia useiden satojen metsäpalojen jäljiltä. Kaarnan suojaama puu sitten puolestaan ei mätäne eikä siihen tartu mikään loinen. Puu kuolee oikeastaan vain jos se itsekseen kaatuu. Sanomattakin selvää, että kun valkoinen mies löysi tämän metsän 1800-luvulla niin hakkuut alkoivat. Sequoia on kuitenkin siinäkin mielessä kummallinen, että kun se kaatuessaan osuu maahan se pirstoutuu. Ei kovin hyvää lankkumateriaalia siis. 13 000 sequoiaa ehdittiin kaataa ennen kuin hommalle pistettiin stoppi ja alue rauhoitettiin kansallispuistoksi. Voittamattoman olemuksensa lisäksi puut ovat nirsoja: niitä kasvaa vain ja ainoastaan Kaliforniassa Sierra Nevadan vuoristossa Yosemiten, Kings Canyonin ja Sequoian kansallispuistojen alueella ja vain 1500-2100 metrin korkeudessa. Myös puun kävyt ovat näppäriä, niistä tippuu siemenet vain metsäpalon aiheuttamassa kuumuudessa. Eli ennen kuin 1960-luvulla tutkijat hiffasivat, että metsäpalot ovat metsälle kuin metsälle elintärkeitä niin uusia sequoia'ta ei ilmestynyt. Miljoona muutakin jänskää asiaa kuultiin, mutta jottei mene enempää luennoksi, jätetään ne tähän kirjaamatta. General Grant oli myös varsinainen jätti, vissiin toiseksi tai kolmanneksi suurin puu maailmassa. Hyvin opettavaisen Ranger Walkin jälkeen lähdimme ihan omalle walkille metsään. Koska kanjoneita olimme mielestämme nähneet tarpeeksi, jätimme Kings Canyonin väliin. Myös sen vuoksi, että autonvuokraan sisältyneet mailit on käytetty ja pyrimme harhautumaan reitiltä mahdollisimman vähän. Parin tunnin lenkin jälkeen pistimme Bobon tulille ja otimme suunnan kohti toisen kainalon, Fresnon, kupeessa olevaa KOAa. Tahtoo suihkuun pesemään pois metsittymisen.
-L
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti