Reitti oli yhtä ylämäkeä ja kokoajan kiemurtelevampaa sellaista. Kyltti, jossa ilmoitettiin ettei teitä aurata öisin eikä viikonloppuisin sai hetkeksi epäilemään mitenköhän korkealle reitti vie. Mitä ilmeisemmin kyltti seisoo paikallaan kesät talvet riippumatta siitä onko vuorilla lunta vai ei. Maisemat muuttuivat vihdoin kuivista tasangoista vehreiksi metsiksi, joita oli jo vähän ikäväkin. Pysähdeltiin silloin tällöin, sekä ihailemaan näkymää että antamaan Spiidin hengittää. Oli muka jännää istua mun kyydissä kun tie kulki jyrkänteiden reunoja. (Toim. huom. Totta mooses jännittää jos renkaat menee reunaviivan päällä ja reunaviivan jälkeen ei ole mitään. Hitto!) Varsinainen näköalatasanne löytyi Emory Pass -nimisen polun kohdilta. Reittiä pitkin on kulkenut joku herra luutnantti Emory joukkoineen vuonna 1846. Kieltämättä hulppeat maisemat tallata polkuja, vaikka olivatkin sotajalalla. Vastaantuleva liikenne oli satunnaista, kunnes vastaan tuli parinkymmenen Minin kulkue. Olikohan paikallinen Mini-yhdistys sunnuntaiajelulla vai oliko kyseessä turistien rahastus? Oli miten oli, niin hilpeä näky pikkuiset autot vuorenrinteellä olivat. Toinen hilpeä näky oli mies joka istui levähdyspaikalla autonsa takaluukussa soittamassa ukulelea.
Vuoriston jälkeen luvassa oli lisää tasankoa ennen saapumista päämääräämme Elephant Butten (ei [batt] vaan [bjuuuut]) state parkiin. Järvi on saanut nimensä elefantin muotoisesta kuukahtaneen tulivuoren jämästä. Suunta tänne oli valittu puhtaasti siksi, että pääsimme ajamaan vaihteeksi vuorimaisemissa ja joiden jälkeen vastaan tulee järvi, vaikkakin se on Rio Granden patoamisesta syntynyt tekojärvi. Uima-allasta isomman vesialueen näkemisestä alkoi olla jo turhan pitkä aika. Todella hämmentävän sinisen ja jääkylmän järven äärellä mäkisissä maisemissa ei ollut pöllömpää viettää aurinkoista iltaa. Ja järvessä todella oli efelantti eli ronsu. Leiripaikka oli mäen päällä, ehkä 700 metrin päästä rannasta, joten ajattelimme, että olisi mukava kävellä hiekassa järvelle. Noh. Hiekka oli todella upottavaa ja etenkin ylämäkeen kulkeminen meni jo urheilun puolelle. Saimme taas osaksemme kummeksuvia katseita kun kävelimme. Notskia ei tällä kertaa voitu tuikata tulille, sillä koko osavaltio on niin kuiva, että avotulen teko on kielletty kaikkialla. Eli kun aurinko laski niin oli sysipimeää. Höh. Tavallaan siistiä, mutta pimeässä nököttäminen on hiukan pöljää pidemmän päälle.
Aamulla jokseenkin lämpimäksi hautoneessa autossa ei uni maittanut kovin pitkälle, mutta sehän ei haitannut sillä uusi määränpää oli jo päätettynä. Ajelimme läpi hassun nimisen Truth or Consequences -kaupungin kohti etelää. Kaupunki oli alunperin nimeltään Hot Springs alueella sijaitsevien luontaisten kuumien lähteiden vuoksi, mutta 1950-luvulla suositun radiovisailun, Truth or consequenses, juontaja heitti haasteen: vaihtaisiko joku Amerikan kaupunki nimensä ohjelman 10-vuotismerkkipäivän kunniaksi. Seuraavan 50 vuoden ajan ohjelma lähetettiin T or C:stä aina toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna, jolloin kaupungissa järjestettiin Fiesta-tapahtuma. Hot Springs, New Mexicon päättäjäthän innoistuivat saamaan julkisuutta kylälleen ja avot! Totuus tai seuraamukset -kaupunki sai nimensä. Joko kaupungin johto oli todella epätoivoinen tai haaste heitettiin illanistujaisissa. Ei kai kukaan selvinpäin tuollaista nimeä valitse? Matkalla saimme taasen ihmetellä kuinka jumalallinen maa tämä on. Pikkukaupungeissa on parin korttelin välein kirkko tai rukoushuone ja autojen puskuritarratkin julistavat. Ehkä ns. jumalanpelossa on hyvä elää. Myös ihmetykseksemme joka toinen yritys on "world famous", mutta eikö siitä silloin olisi aiemmin pitänyt kuulla?
Otettiin vihdoin asiaksemme kuunnella Floridassa kadulla CDitään kaupitelleelta jannulta ostamaamme viiden dollarin lättyä, mutta sisältö lupauksista huolimatta oli pelkkää hip hopia, eikä edes kovin kiinnostavaa sellaista. Artisti on herra HellKeyDoe, mahdollinen nouseva tähti räpäytystaivaalla. Tai sitten ei. Kiinnostavaa sen sijaan oli rajavartioston tarkistuspiste. Pisteen sijainti kun sattui olemaan jokseenkin keskellä eteläistä New Mexicoa eli ei minkään rajan tuntumassa. Pääsimmepä rupattelemaan vartijoitten kanssa ja aiemmin samana päivänä he olivat pysäyttäneet toisen Escapen vanin, jossa reissasi kaksi suomalaista tyttöä. Aikasmoinen sattuma! Ensimmäinen pysähdys oli melkeinpä heti rajatarkastuksen jälkeen White Sandsin National Monumentilla. Paikka on nimensä mukaisesti valkoista hiekkaa. Eikä siis mitään karibianmerenrannanvalkoista vaan val-kois-ta. Sinänsä hiekkakaan ei ole ihan normihiekkaa vaan kipsiä. Pikkuseikkoja. Älyttömän hienot valkoiset dyynit jatkuivat silmänkantamattomiin. Mitään noin kymmenestä täällä elävästä elikosta emme bonganneet, kasvit olivat helpompia bongattavia kun ne pysyvät paikallaan. Paitsi silloin kun dyyni tuulen vaikutuksesta pikkuhiljaa vaihtaa paikkaa niin kasvit joko kuolevat tai siirtävät itsensä dyynin mukana. Kasveilla on varsin mielenkiintoisia nimiä, joukosta löytyi mm. soaptree yucca ja mormon's tea... Tularosan allas, jolla White Sands siis sijaitsee, on aikas iso. Muistaakseni 750km2. Se yltää kolmeen Amerikan ja yhdeksään Meksikon osavaltioon. Mutta muualla ei ole kipsihiekkaa.
Kengät täynnä hiekkaa jatkoimme matkaa ohi keskellä aavikkoa olevan Hollomanin lentotukikohdan bongaillen pikkuisia hiekkatwistereitä. Niinkuin voi kuvitella laakeilla aakeilla tuulee ja pöllyävä hiekka nousi välillä aika korkeisiinkin tötteröihin. Toinen stoppi oli Alamogordon kaupungissa sijaitseva New Mexico Museum of Space History. Museossa oli kaikkea mielenkiintoista avaruusmatkoista ja satelliitteista. Avaruuskokis ja -pepsi sekä avaruusvessa olivat ehdottomasti jänskimmät keksinnöt. Samalla lipulla päästiin katsomaan IMAXin kupoliteatteriin National Geographyn dokkari luolista ja luolatutkijoista. Ihan hulluihin paikkoihin menevät, mutta hyvä että menevät, sillä ennestään tutkimattomista luolista saattaapi löytyä eliöitä ym. joita voidaan käyttää lääketeollisuudessa uusien lääkkeiden kehittämiseen. Pelotonta väkeä, kun mm. sukeltavat niin ahtaissa luolissa, että tankit selässä ei mahdu etenemään vaan ne työnnetään edellä luolaan. En lähtis. Aurinko oli jo laskusuunnassa kun leffa loppui ja ajeltiin jonkin matkaa kaupungin ulkopuolelle Oliver Lee Memorial State Parkiin. Kaikki New Mexicon State parkit maksavat vain $10 yö ja suihkut ja vessat ovat käytettävissä. Täällä asehullujen, puumien ja kalkkarokäärmeiden maassa kun ei ihan mihin tahansa pusikon nurkkaan huvita jäädä yöpymään. Tälläkin kertaa kämppiksen puitteet olivat jokseenkin hulppeat. Olimme aivan vuoren juurella sen verran kaukana kaupungin valoista, että tähdet jälleen näkyivät kirkkaasti.
Aamusella päätimme ravita itsemme taas "kevyellä" dineraamiaisella ja Alamogordosta siihen tarkoitukseen valikoitui Waffle and Pancake Shoppe. Vaikkei aamiaiseen voffeleita valittukaan niin napa venyi sen verran paljon, että oli taasen vaikeuksia kammeta itsensä autoon. Paikalliset pikkudinerit on ihan parhaita paikkoja syödä aamiaista, koska nälkä ei tule vasta kuin illansuussa uudelleen eikä lompakko aterioista paljoa kevene. Tie itään ulos Alamogordosta näytti jatkuvan suoraan päin vuorta, joten edessä oli taas vuoristoajelua. Tällä kertaa minä olin kirjaimellisella pelkääjänpaikalla. En pelännyt. Koko Lincolnin Kansallispuisto oli suljettu tulipalovaaran takia ja sen ymmärsikin myöhemmin. Laajoja alueita metsää oli palanut aivan karrelle, ja jälkien mustuudesta päätellen ei kovinkaan kauan sitten. Cloudcroftin pikkuinen vuoristokylä oli onneksi säästynyt vahingoilta, mutta varmasti monen talo on ollut suuressa vaarassa haja-asutusalueella Mayhillissä. Jonkin matkaa ajettuamme jouduimme tietyön takia pysähtymään liikennevaloihin, joka oli 2500 metrin korkeudessa vuoristossa jokseenkin utopistista. Metsää, lehmiä ja vanhoja autonraatoja näkyi enemmän kuin osaa kertoakaan eli leppoisissa meinigeissä ajeltiin. Jossain vaiheessa rupesimme nuuskimaan ilmaa, että jopas haisee hassulle. Ihan kuin hupitupakille. Seuraavan mutkan takana sitten kyltti opastikin paikkaan nimeltä Weed. Hehee! Artesian hiukan suuremmassa pikkukaupungissa pysähdyimme jaloittelemaan ja ruokaostoksille, mutta todella voimakas tuuli teki jopa kävelystä hankalaa. Jatkoimme siis pikimmiten vielä kohti etelää ja Carlsbadin KOAa. Suoralla tiellä, yllättäen keskellä aavikkoa, auto tuntui irtoavan tiestä tuulen voimasta. Edelliset yöt oltiin onneksi parkkeerattu halvalla, sillä KOA osoittautui hiukan edellisiä ketjun alueita kalliimmaksi, mutta meidän piti päästä pesemään pyykkiä ja leirintäalueella se on kaikkein vaivattominta. Käsittämätöntä, että leirintäalue, joka on laitettu keskelle tasankoa, jossa luultavammin tuulee useasti ja kovaa ei olla tehty parempia tuulensuojia. Saimme onneksi paikan, jossa oli pieni tuuliseinä, mutta auto siitä huolimatta heilui kuin heinämies. Jouduimme taittelemaan sängyn kasaan, jotta pystyimme istumaan autossa. Siellä sitten istuimmekin koko illan. Todella tylsä päivä, mutta ulkoilu oli hiekkapuhalletuksi joutumista eikä autolla tehnyt mieli ajaa kaupunkiin, vaikka sinne oli vain vartin matka.
Tylsän tiistain jälkeen olimmekin keskiviikkona täynnä tarmoa lähteä tutkimaan Carlsbadin suurta lepakkoluolaa. Ajoimme yhä vain etelään kohti Guadalupen vuoristoa, joka on oikeastaan jo Texasin puolella. Luolat on löydetty jo joskus 1920-luvulla, mutta oletettavasti luolaverkostoa on vieläkin löytämättä. Retki alkoi 2 kilometrin alamäkikävelyllä, välillä aika jyrkälläkin sellaisella ja noin tunnin laskeutumisen jälkeen pääsimme taas tekemään jotain, jota emme aiemmin olleet tehneet: kävimme vessassa 230 metrin syvyydessä. Älytöntä, mutta totta. Luolan pohjalle oli tehty vessat, kahvila ja matkamuistomyymälä. Huoh. Ihan kuin ei olisi voinut pissiä ja kahvitella ennen tai jälkeen luolakierroksen. Muuten vain hämyisästi kohdevalaistu luolan oli onneksi annettu olla luola. Ja hieno luola olikin. Isoksi huoneeksi nimetty luolan osa oli nimensä ansainnut. Korkeutta oli parhaimmillaan 78m, syvimmän kuilun pohjlta mitattuna 110m, ja "huoneen" ympäri kävelyyn kului tunnin verran. Hirmu hienoja tippukivimuodostelmia, joita on turha edes yrittää kuvailla. Osa näytti ihan popcornilta ja jotkin muodostelmat jättivät enemmän tilaa (likaiselle) mielikuvitukselle. Luolasta olisi päässyt kävellen pois samaa reittiä mitä oltiin tultu sisäänkin, mutta sen alamäen käveleminen ylös hävisi vaihtoehdolle nimeltä hissi. Call us lazy, but... Muihin luolan osiin sai ostaa opastettuja retkiä, mutta kuvausten perusteella ne menivät jo turhan extremiksi. En koe tarpeelliseksi kömpiä pilkkopimeään luolaan johon hädin tuskin mahdun. Maan pinnalle palattuamme matkamuistoksi ei lähtenyt mitään krääsää, vain muutama Amerikan matkailutoimen vanhoista mainoksista painettu kortti. Jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä pitänyt adoptoida lepakko, samaan tapaan kuin kummilapsia voi olla kehitysmaissa. Tosin tältä lapselta tuskin koskaan tulisi kirjeitä tai piirustuksia. Bätyjä luolassa asuu arviolta 300 000, joten siitä riittää monelle kummilepakko. Iltaisin luolalla saa lunastaa lippunsa luonnon lepakkoshowhun. Luolan suulla oli kivipenkit, joilla porukka istuu hipihiljaa ja noin 300 000 lepakkoa pyyhältää auringon laskettua luolasta hyönteisherkkuja metsästämään. Aika siistiä, mutta jokseenkin karmiva ajatus, että tuollainen määrä lepakoita lentää suoraan kohti... Ihan kuin ei oltaisi kävelty vielä tarpeeksi niin palasimme Carlsbadin pohjoisreunalle Living Desertiin. Se on aavikolle tehty pieni eläin- ja kasvitarha, jossa voi tutustua tämän alueen asukkeihin luonnollisessa (niin luonnollisessa kuin aidattu alue voi olla) ympäristössä. Kalkkarokäärmeen kalistimen kuuli pleksin läpi ja olin hyyyyyvin iloinen, etten ollut samalla puolella pleksiä kärmeksen kanssa. Sekä kalkkaro- että puumavaroituksia on ollt leirintäalueilla mutta kaverit on hiukan rennompi tavat a valbotuissa oloissa. Puuma tosin taisi olla jemmassa päiväunilla, mutta Maggie Mustakarhu oli hiukan seurallisemmalla tuulella. En kyllä sitäkään haluaisi nenätysten tavata. Pienemmät kaverit kuten preeriakoirat taas viihtyvät kai poissa asutuksen luota, sillä emme ole aiemmin nähneet näitä koiran lailla räksyttäviä marsun näköisiä palleroita. Myöskään maantiekiitäjää ei ole ollut ilo tavata luonnossa, mutta isossa läpikäveltävässä lintuhäkissä tirppa oli varsinainen linssilude. Luuli kai saavansa meiltä ruokaa. Hiukan on huijattu olo, sillä se ei ollut liila eikä se sanonut beepbeep. Kovaa se kyllä juoksenteli ympäriinsä.
Kun eteläisen New Mexicon tarjonta oli jokseenkin läpikotaisin katsastettu niin oli aika lähteä suuntaamaan pohjoiseen kohti ufo-maita, mutta se onkin sitten ihan toinen tarina.
-L
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti