Ensimmäinen vesiputous jonka alle pääsi käpöttelemään oli Bridalveil. Vesi oli todella kylmää ja onnistuimme kastumaan vaikkemme menneet ihan perille saakka. Virkistävää. Ajeltiin yhä eteenpäin ihmetellen miten Yosemiteen voidaan päästää niin paljon ihmisiä. Kadun, siis metsätien, varret olivat täynnä pysäköityjä autoja ja liikenteen virta oli jatkuvaa. Ohiajellessamme yritin saada kuvaa putouksesta joka tippuu niin korkealta, että tuuli tarttuu veteen ja vie sitä sinne tänne eikä putous oikeastaan pääse maahan saakka. Seuraavaksi bongasimme Yosemite Fallsin, puiston korkeimman ja muistaakseni maailman neljänneksi tai viidenneksi korkeimman putouksen. Vallan upea näky, kunhan vaan muisti sulkea silmänsä kaikilta putouksen alla olevilta autoilta. Kävelimme ympäriinsä ja valitettavasti jatkuva liikenne vei enimmän huomiomme hienoilta maisemilta. Viime talvena lunta oli tullut 200% normaaliin nähden, joten ehkä siksikin porukkaa oli niin paljon: vesiputoukset olivat erityisen muhkeita. Ihmismassat pilasivat täysin fiiliksen yrittää nauttia Yosemitestä, kaikki poluthan olisivat aivan täynnä. Kevät on putouksien kannalta paras aika vierailla, mutta jos haluaa nauttia Yosemitestä syksy tai talvi lienee parempi ajankohta. Lähtiessämme taas ajamaan jouduimme ensimmäistä kertaa roadtripillämme liikenneruuhkaan. Liikenne oli sujuvaa Friscossa, Losissa, San Diegossa, Phoenixissa ja Vegasissa, mutta Yosemiten kansallispuistossa joudumme ruuhkaan. Surullista. Mies joka 1800-luvulla "löysi" puiston varmasti kääntyy haudassaan tälle menolle. Koska itse puiston alueella olevat leirintäalueet olivat täyteen varattuja (luultavasti olivat jo huhtikuusta saakka) meidän ei auttanut kuin ajella ulos puistosta ja toivoa löytävämme alueen, jolla on tilaa. Moni alue oli vielä lumen alla ja jouduimmekin ajamaan tunnin verran ennen kuin leiripaikka löytyi. "The Pines" Stanislausin kansallismetsässä osoittautuikin hyväksi leiripaikaksi. Keskellä metsää vain reilu kymmenen leiripaikkaa takasi rauhallisen illan tähtikirkkaan taivaan alla. Naapurimme tuli juttelemaan, koska oli aiemmin bongannut Bobon kavereita. Juttelimmekin sitten Yosemiten puistossa uraa luoneen ja nyt Sequoian puistossa töissä olevan Walterin kanssa pitkät pätkät niin upeasta luonnosta, surullisesta Yosemiten ruuhkasta kuin Suomen verotuksesta. Huvittavaa kun ensimmäinen asia mikä ihmisille tulee mieleen Suomesta on kylmä ilma ja kova verotus. Walter oli kyllä ns. fiksu amerikkalainen, sillä sanoi mielellään maksavansa enemmän veroja, jotta edes joku asia toimisi. Etenkin kun kerroimme arvauskeskuksien hinnoista ja ilmaisesta yliopistosta. Omaan leiriinsä palattuaan kuulimme hänen hehkuttavan telttaseuralleen (ensin selitettyään missä Suomi sijaitsee) miten hyvin Suomessa on asiat. Heh. Niinhän siellä kyllä onkin. Walterin vaimo oli yllättäen suomalaissukuinen, nimi tosin oli Johnson, mutta alunperin se oli ollut Jankko. Sequoian Ranger Walkillakin eräs rouva tuli kertomaan olevansa suomalaisten jälkeläinen kun kuuli meidän olevan Suomesta. Todellakin tuntuu, että puoli Suomea on aikanaan muuttanut tänne ja lisääntynyt ahkerasti. Jonkin ajan päästä toinen naapuri tuli kysymään kirvestä lainaan. Mies oli Minnesotasta ja kun hän sanoi, että kulkee pari kertaa kesässä Duluthin läpi niin kehoitin käymään maistamassa suomalaisia tapaksia Arin ja Peterin Kippis!:ssä. Viihdytysjoukkona toimi jälleen myös pikkuinen myyrä, joka kovasti möyri menemään Bobon vieressä. Mukava leiripaikka ja tosi mukavat ihmiset helpottivat vähän ruuhkan aiheuttamaa tuskaa.
Aamulla matka jatkui hetken matkaa länteen suloisen Grovelandin kaupungin halki. Kaupunki muuten olisi ollut mainio paikka tallustella ja käydä vanhoihin mainaritaloihin perustetuissa putiikeissa, mutta sama autokaaos jatkui sielläkin. Toki ennen vanhaan Amerikan kaupungit rakennettiin tien laidoille, mutta en ymmärrä miten ihmiset eivät autokannan lisäännyttyä halua rauhoittaa pikkukaupunkiensa keskustoja jalankulkijoille. Ai niin. Sittenhän joutuisi kävelemään. Kamalaa. Laskeutuminen vuorilta alkoi taas ja tie oli varmasti mutkaisin tähän mennessä ajamamme. Don Pedro -järvi näkyi vuorten lomassa, mutta sekin taisi olla tekojärvi. Onkohan tässä maassa sen jätti-ison Great Lakes -lätäköiden lisäksi muita luonnonjärviä? Oli kuitenkin pätevä maisema. Olimme jo päättäneet ettei ajeta kovin pitkälle, sillä meillä oli vielä seitsemän päivää jäljellä ja kaikki paitsi yksi paikka joissa halusimme käydä on käyty. Nyt otettaisiin siis ihan vaan rennosti. Arnoldin kaupungin liepeiltä löytyi tarkoitukseen sopiva leirintäalue. Istuksimme mäntyjen keskellä lukemassa ja korttia pelaamassa. Ah, elämää! Koska suunta oli Lake Tahoelle, joka on todella suosittu loma- ja viikonloppukohde ajattelimme edetä hissukseen ja yöpyä vielä lauantainkin jossain metsikösssä. Nousimme taas vuorille ja koska olimme nyt jo aika pohjoisessa pienet järvet olivat yhä jäässä ja lunta oli runsain mitoin tien varrella. Todella runsain. Tie ei varmasti olisi ollut auki toukokuun alussa, jos olisimme päättäneet lähteä kiertämään reittiämme toiseen suuntaan. Lunta oli siis paljon vaikka tie oli ihan sula ja muutenkin oli sortsikeli. Absurdia. Bongattiin taasen muutama peura seuraamassa maailman menoa. Täällä on tapana ilmoittaa kaupungin rajalla sekä paikan korkeus että väkiluku. Se on ihan hauskaa, sillä matkalla on ollut lukemattomia pikkukaupunkeja joista ei ole ennen kuullutkaan. Monet olivat tälläkin matkalla muutaman sadan asukin kyliä, mutta voittaja oli ehdottomasti 6940 jalan korkeudessa oleva Tamarack, jossa asukkaita ilmoitettiin olevan kokonaiset yhdeksän. Aika liikuttavaa. Mutkainen vuoristotie tuntui olevan moottoripyöräilijöiden lisäksi maantiepyöräilijöiden suosiossa. Ei voi kuin hattua nostaa ylämäkeen polkeville, etenkin kun hyvin moni oli isoisäikäluokkaa. What goes up must come down ja niinpä valuimme jälleen alamäkeen. Tupsahdimme Markleevillen kylään, jonka keskusta muodostui kahdeksasta talosta. Viis siitä kun sijaitsee vuorten kupeessa joen rannalla. Olimme luulleet löytävämme jostakin kylästä aamiaispaikan, joten nälkä rupesi muutaman tunnin autoilun jälkeen olemaan sitä luokkaa ettei tullut puheeseenkaan kokata itse. Ruokailimme talossa, joka oli alunperin rakennettu johonkin muualle 1800-luvulla, sitten purettu, pystytetty uudelleen, purettu vielä kerran ja sitten torpattu siihen missä se nyt on. Läheinen state park oli täynnä, joka olikin sitten hyvä juttu sillä hiukan etäämmällä Turtle Rock County Park oli puolta halvempi ja aivan yhtä hyvä. Siellä siis öllöilimme jälleen kirjojen, sudokujen ja kortinpeluun parissa.
Days Inniin löytyi alekuponki, joten sinne parkkeerasimme loppuillaksi. Aamulla kun lähdimme katsastamaan Renon keskustaa, jonka pitäisi olla "käveltävä", huomasin ison mainoksen kertovan jotakin rodeosta. Löysimme turisti-infon, josta tiedustella asiaa ja kas, perjantaina oli alkanut joku viikon kestävä rodeoskaba. Laitoin kaikki pienet eettisyyden ja moraalin kuiskimat vastalauseet jemmaan ja päätimmepä jäädä kaupunkiin vielä toiseksi yöksi, jotta pääsisimme ihmettelemään rodeota ihan livenä. Renon keskusta tosiaan oli ihan kivanoloinen ja jalankulkijaystävällinen. Normikaupunki, jossa tosin on kasinoita siellä täällä. Lämpötila oli jälleen lähempänä sataa, joten kohtuu sietämätöntä päämäärättömään kävelyyn. Leffateatteri tarjoaisi varmasti viilennyksen, joten taas leffaan. Amerikkalaiseen tapaan ilmastointi pöhisi täysillä ja puolen tunnin kuluttua varpaat olivat täysin tunnottomat. Super 8 oli ihan ok ja jäätävää ilmastointia tuli ikävä heti kun astui teatterista pihalle.
Toisen yön maja otettiin Days Innin halvemmasta naapurista, koska lisää kuponkeja ei löydetty. Rodeo-areena oli kävelymatkan päässä, mikä oli hyvä, sillä liikenne oli aivan tukossa. Rodeo taitaapi olla suosittu laji. Hetken aikaa ehdimme ihmetellä miten mauttomia vaatteita ja sisustusesineitä lehmitytöille ja -pojille tarjotaan. Etenkin naisilla oli aika mielenkiintoisia vaatteita, kuten pinkkejä bootseja ja blingblingfarkkuja. Kukin tyylillään. Kun oli melkein showtime kiipesimme aurinkoiseen katsomoon. Kuuluttaja höpisi jo omiaan ja välillä kertoi kuinka monta minuuttia vielä oli shown alkuun. Kun kello löi seitsemän luulimme heti näkevämme jonkun kahjon hyppivän hevosen selässä, mutta ei. Ensin hehkutettiin Jumalaa ja sitä miten mahtava maa Amerikan Yhdysvallat on, taisipa siellä livahtaa myös lause "we have fought on every shore". Todella kunnioitusta herättävää, että joka paikkaan on pitänyt mennä sotimaan. Sitten pyydettiin nostamaan katse taivaalle, jossa leijui laskuvarjohyppääjä jättimäisen Amerikan lipun kanssa. Taustalla soi maailman korneimpiin biiseihin lukeutuva God bless America, jonka kai Beyoncékin vastikään levytti. Porukka alkoi jo nousta seisomaan kunnioittaakseen maataan, me päätimme ettei meidän tarvitse, paitsi tietenkin jos kansallishymni soitetaan. Lipunkantaja laskeutui rodeoareenalle ja taas saimme todeta miten epäkunnioittavasti täällä käsitellään maan lippua. Suomessa olisi ollut hullu homma saada lippu koukittua kiinni ennen kuin se makaa hevosenkakkaisella tontilla. Tokihan se kansallishymnikin kajahti jonkun cowboyn laulamana ja siellä sitten tippa linssissä ihmeteltiin miten on mahtava tämä vapaiden ihmisten maa. Huomionarvoista oli, että cowboyt olivat aika moukkia, sillä todella monella oli hattu päässä hymnin aikana. Jopa minä kiskaisin lakin pois. Näin pitkäveteisen Jumalaa ja Amerikkaa vuoronperään hehkuttavan aloituksen jälkeen (tuli jo vähän sellainen fiilis, että selostaja uskottelee itselleen kaiken olevan niin upeaa) odotimme jo näkevämme heposia. Mutta ei. Tai no näimme hevosia, mutta ei rodeosellaisia. Parikymmenpäinen ratsastajalauma laukkasi areenan ympäri sponsoreiden liput liehuen ja toki jokaisen yrityksen nimi piti sanoa ääneen. Huoh. Tämä toistui useasti kilpailun aikana. Tuplahuoh. Sitten toki esiteltiin vielä Miss Reno Rodeo ja Miss Rodeo America hevostensa kanssa. Epäselväksi jäi onko Miss Rodeo -skaba kauneuskilpailu vai rodeokilpailu. Oli muuten hienot kruunut tytöillä: stetsonin päälle oli vedetty tiara. Heh. Jokojokojoko? Jo! Villin näköistä menoa oli ja kahdeksan sekuntia tuntuu varmasti todella pitkältä poukkoilevan hepan selässä. Jotkut jannut tuntuivat viihtyvän selässä sen verran hyvin etteivät siirtyneet huoltojoukkojen kyytiin heti pillin soitua. Muutama erä rodeoilua ja sitten oli vuorossa pikkulehmän kiinniotto, pöljää hommaa kilpailuun. Mutta kaipa taitoja täytyy pitää yllä, jotta vasikat eivät pääse karkuun laitumella..? Sitten lisää rodeota ja tällä kertaa nähtiin aika villi ilmalento. Hevonen potkaisi niin korkealle, että menetti tasapainonsa ja kaatui, jonka seurauksena tietenkin ukko oli tantereella. Pahannäköisesti heppa pääsi pari kertaa potkaisemaan ratsastajaansa, mutta kuolonuhreilta ja vakavilta (ulkoisilta) vammoilta vältyttiin. Tämä kaikki tapahtui siis alle 10 sekunnissa. Muutaman rodeoinnin jälkeen oli aika lassota niitä äsken karkailleita vasikoita. Lemmille oli laitettu kypärät päähän, varmaankin jottei korviin satu. Söpön näköisiä, mutten siltikään ymmärrä, että tämä on jonkun mielestä jännittävä penkkiurheilulaji. Tosin en ymmärrä autourheiluakaan. Mainoskatkon jälkeen oli vuorossa hepojen esittely, joku kuuluisa appaloosien kasvattaja esitteli rodeohevosensa ja vaikkemme heppaihmisiä olekaan niin ei käy kiistäminen etteikö olisi ollut kauniita eläimiä. Laukkasivat areenaa ympäri itsekseen, kuin parempaaki koreografiaa noudattaen. Päivän tieto-osuus oli, että hevosesta tulee rodeoheppa jos se potkii, mutta satulaheppa jos se ei potki. Hmm, kukapa uskoisi. Näin paljon oli ehtinyt tapahtua kun päätimme olevamme nälkäisiä ja poistuimme Livestock Centeristä. Kello oli vasta 20.30 eli koko hässäkkään oli mennyt vain puolitoista tuntia. Ei siis kovin viihdyttävä laji meille, mutta oli ihan hauska todeta se liveshown jälkeen eikä vain ennakkoajatusten perusteella.
Tiistaina siirryimme jonkin matkaa länteen Truckee-nimiseen kaupunkiin, joka kuulostaa rekkojen pysähdyspaikalta, mutta on hyvin viihtyisä radanvarsikaupunki. Ei kuten Kerava tai Korso vaan oikeasti kiva. Pääkadut olivat jo tutuksi käynyttä 1800-luvun puutalotyyliä, täällä on ollut kunnon tohina kultakuumeen aikaan. Matkalla Truckeehen pysähdyimme Emigrant Gap -nimiselle näköalapaikalle, jonka plakaatista luin kullan perässä olleen porukan laskeneen hevoskärryjä köysien varassa jyrkänteiltä alas, jotta pääsivät etenemään vaikeassa maastossa. Toivottavasti saivat paljon kultaa kaiken vaivannäkönsä jälkeen. Truckeen infotäti neuvoi meidät hyvälle leiripaikalle jonkin tekojärven rannalle. Ehdin jo haaveilla uimisesta, sillä lämpötila oli taas korkealla. Järvi oli kauniista vuorimaisemasta huolimatta epämääräisen näköinen, sameaa vihertävää vettä ja valkoista vaahtoa rannalla, joten uiminen vaihtui kiukkuamiseen. Naapurimme olivat neljänkymppisyydestään huolimatta jämähtäneet 60-luvulle, ainakin musiikin suhteen ja pyysin heitä hiljentämään musiikin ennen kuin hermoni olivat riekaleina. Porukan miehet päättivät kuitenkin hetken päästä olla välittämättä pyynnöstäni ja käänsivät volumin takaisin. Argh. En muutenkaan ymmärrä kuka haluaa rauhallisen järven rannalla, johon ei kuulunut edes liikenteen ääniä, kuunnella musiikkia. En minä ainakaan. Ja jos haluaisin niin en mitään happyhippiehitsejä. Kämppi oli sitä sorttia, jossa joku ehkä jossain vaiheessa tulee lunastamaan maksun, vaikka ilmoitustaulun lapusta olisi myös voinut tulkita, että maksu pitää maksaa johonkin etukäteen. Aamuun mennessä kukaan ei kuitenkaan ollut tullut vaatimaan rahaa, joten pakkasimme kimpsut Boboon ja karkasimme 17 dollaria säästäneinä aamiaiselle keskustaan. Jax on the Tracks oli suloinen aitoon 1940-luvun dineriin tehty ja listalta löytyi jopa mysliä ja jugurttia ja bageleita. Kaikissa muissa dinereissa on voinut lähinnä valita pannukakkujen, kananmunien, pekonin, pannukakkujen, kananmunien ja pekonin välillä. Mainitsinko jo pekonin? Ja kananmunat? Olin siis hyvin tyytyväinen ja tuhlasin mieluusti säästyneen leirimaksun normaaliin aamiaiseen. Bobon kylmäkaappi kun ei ole kylmänä pysyvää sorttia niin maitotuotevaje alkoi jo olla suuri.
Maittavan aamiaisen jälkeen matka jatkui Sacramentoon. Jossa oli yllättäen tuskaisan kuuma. Ennen keskustaa pysähdyimme Aerospace Museum of Californiaan, jotta Spiidi pääsi ihailemaan lentsikoita. Olihan ne ihan siistejä, etenkin kun muutamassa kuljetuskoneessa pääsi käymään sisällä. Mutta ne olivat pihalla, joten niissä oli kuuma. Bobon ilmastointi sanoi itsensä irti ehkä viikko takaperin, joten hikisissä tunnelmissa jatkoimme kohti keskustaa. Yleensä olen tyytyväinen tuuletukseen kun veivaan ikkunan auki, mutta sisään puhaltanut ilmavirta oli lämmin. Ei siis kovin viilentävä. En enää tiedä onko se +15°C nyt niin huono kesäkeli... Päivä kului paahtavan auringon alla vanhan Sacramenton alueella. Vanha fiilis oli säilytetty hyvin, siitä huolimatta, että kaduilla saa autoilla. Talojen edustan jalkakäytävät ovat puuta ja myymälöissäkin on säilytetty vanhoja ovia ja lattiamateriaaleja. Spiidi oli saanut päivän lentokoneannoksen jotenka oli mun vuoro saada autoannos. Automuseo oli todella kattava, näytillä oli kaaroja 1900-luvun ekoista Fordeista viime vuoden Camaroon. Hienoimmat osuivat sinne 40-50-lukujen kohdille. Tietysti. Dosentti tuli kysymään haluaisimmeko tietää autoista vähän enemmän ja kaikenlaista knoppitietoa tulikin sitten tuutin täydeltä. Ekoissa autoissa ratti oli oikealla puolella myös täällä, tapa oli jäänyt kai hevoskärryistä ja kaasukäyttöiset etuvalot saattoivat räjähtää kesken ajon. Näyttelystä oli juuri poistunut Autot-leffan Luigin esikuvana ollut Fiat 500. Sen omistaja oli kuulemma maalannut auton myöhemmin eriväriseksi. Tukahduttanut Luigin sielun, nyyh. 90-luvulla GM oli kehittänyt todella toimivan sähköauton EV1:n, joka oli suosittu mm. yritysten keskuudessa liisingautona. Vuonna 2002 tuli tarinan mukaan noottia öljy-yhtiöiltä, että eihän tällainen bensaton meininki vetele ja kaikki paitsi 12 kipaletta 1117 autosta romutettiin. Yksi oli siis museossa. Voi kääk ja iso itku noita öljy-yhtiöitä.
Sacramentossa yövyttiin taas KOAssa, jossa saatiin maksun yhteydessä hirmu läjä ilmaisia tuotteita ja leffavuokraus. Illan leffaksi valittiin Robin Williamsin tähdittämä RV, teemaan sopivasti. Meidän matkailuautoilu on sujunut hiukan vähemmin kommelluksin, mutta leffa oli kyllä hauska. Myös tässä KOAssa oli ice cream social ja ohessa Wii-keilattiin. Yllättävän hauskaa, vaikka olen itse kyllä niin old school, että pallolla keilojen kaataminen luonnistuu paremmin. Torstaina ei ollut muuta päämäärää kuin löytää leiri mahdollisimman läheltä Friscoa. China Camp State Park Golden Gate-sillan pohjoispuolella oli voittaja vaikkakin heikoin tuloksin. Leirintäalue oli vain telttailua varten jotenka jouduimme majailemaan parkkipaikalla. Samapa se toisaalta, sillä ilta kului olutta juoden, korttia pelaten, Boboa siivoten ja kamoja rinkkaan tunkien.
Perjantaina ylitettiin aamu-usvainen Golden Gate ja saavuimme San Franciscoon. Ajettiin hostellille, johon jätettiin kamat ja sitten suunnattiin hillittömiä ylä- ja alamäkiä pitkin Fisherman's Wharfille Escapen varikolle. Bobo pääsi kaltaistensa seuraan ja lunastimme itsemme ulos maksamalla muutamat sata (900+) ylimääräistä mailia. Reissu söi budjetista aika ison siivun, mutta oli joka pennin arvoinen. Haikeat jäähyväiset uskollisesti palvelleelle DJ Bobolle jätettyämme palloilimme jotakuinkin päättömästi pitkin rannan katuja, kunnes kello oli tarpeeksi huoneen lunastukseen. Globetrotter's Inn oli valittu majaksi puhtaasti hinnan ja Hostelworldin asiakasarviointien perusteella. Valinta osoittautui tosi hyväksi, talo on tunnelmallisen vanha, ylileveät älkööt vaivautuko portaikkoon, ja hostelli vastikään maalattu. Kaikki nuhjuisuus on siis peitetty vaaleankeltaisen maalin alle. Käy. Sijainti on mitä mainioin, Powell Streetin metro-, BART- ja cable car -pysäkit ovat korttelin päässä. Pienen välikuoleman jälkeen lähdimme käymään kaupassa ja toisen välikuoleman jälkeen oli aika lähteä lentokentälle Tumppia vastaan. Ilta meni hostellin keittiössä muiden matkaajien kanssa höpistessä, kunnes jetlag kaatoi Tumpin ja sitten aikainen aamuherätys mut ja Spiidin. Hiukan erilainen juhannusaatto kuin yleensä.
Vaikka autoretkemme oli todella onnistunut, viime päivien helle- ja ruuhkatuskailuista huolimatta, ja Boboa on melkein ikävä niin on hyvin rentouttavaa lähteä tutkimaan San Franciscoa jalan ja julkisilla. Se ettei enää ikinä (ainakaan seuraavaan pariin vuoteen) ajeta autoa Ämyriikassa vasta rentouttava ajatus onkin.
-L
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti