Aamulla tuuli ei ollut lainkaan rauhaisampi, joten Great Sand Dunesit jäivät valloittamatta. Tuplapöh. Aamiaistankkaus käytiin tekemässä Campus Caféssa ja sitten matka jatkui parinsadan kilometrin päähän. Vaikka matkaa oli paljon niin maisemat pitivät matkan kiintoisana, sillä nousimme jälleen vuorille. Lumihuippuisia vuoria oli näkynyt jo monta kertaa, mutta nyt lumi tuntui olevan kokoajan lähempänä ja lähempänä. Kolmen kilometrin korkeudessa sitä oli aivan tien vieressä. D'oh, mission failed! Lunta tai kylmäähän ei tällä reisulla pitänyt kohdata. Selvisimme järkytyksestä hyppimällä minikinoksissa ja muutaman maisemapysähdyksen jälkeen pääsimme perille Durangoon. Tuuli oli sielläkin enemmän kuin leppoisaa kämppäilyä ajatellen, joten suuntasimme kohti motellialuetta. Halvin ja hyvä motelli olisi majamme seuraavat kaksi päivää. Durango osoittautui todella viihtyisäksi kaupungiksi, jonka ympäristössä olisi vaikka mitä ulkoilusporttia tarjolla, jos budjetti joustaisi tarpeeksi. Kaupunki itsessään on 1800-luvun lopun kaivoskaupunki ja keskustan talot ovat siltä ajalta. Kaupungissa kulkee ilmainen bussi, joten Bobo jäi ilolla parkkipaikalle. Maanantaina käytiin kaupungilla syömässä ja ilta lojuttiin telkkarin ääressä. Hallmark-kanavalta tuli Tyttökullat-maraton ja TruTV viihdytti tositeeveeohjelmilla, kuten Operation Repo, jossa porukalta haettiin autot pois, jos osamaksut olivat jääneet maksamatta. Ei ihan helpolla tyypit luopuneet autoistaan. Helmiohjelma oli Hardcore Pawn, joka kertoi panttilainaamon arjesta. Asiakaspalvelu on näköjään alalla kuin alalla yhtä värikästä. Kunnon aivot narikkaan -ilta siis.
Tiistaina käveltiin joen rantaa pitkin ensin keskustaan aamiaiselle ja sitten vielä etäämmäs vain istuskelemaan ja nautiskelemaan auringosta ja tuulettomasta kelistä. Rento päivä, josta ei ole paljoa kerrottavaa. Paikallisesta karkkikaupasta löytyi suomalaista lakua, joka oli jopa aika oikean lakun makuista. Jee. Maanantaina kävimme valokuvagalleriassa, jonka seinältä bongasimme suomalaisen Pentti Sammallahden kuvia. Gallerian pitäjä kertoi miehen olevan hyvin old school-kuvaaja, käyttää filmikameraa, kehittää kuvat itse eikä ole kännykästä tai sähköpostilla tavoitettavissa. Galleristi oli jopa käynyt Suomessa. Täällä tunnutaan muutenkin tietävän missä Suomi sijaitsee, pikkukaupunkilaiset saavat kumottua stereotypiaa tietämättömistä amerikkalaisista. Durango pääsi täällä tullaan käymään uudestaan -listalle, ensi kerran varustaudutaan hiukan paremmin ulkoilmaelämään ja suunnataan vuorille.
Keskiviikkona jätimme hyvästit motellielämälle suuntana Mesa Verden kansallispuisto. Mesa Verdessä on parhaiten säilyneet pueblo-intiaanien kallioasumukset, jossa on asuttu vuosina 600-1300. Arkeologisia kaivauksia on yli 4000, joista nuita taloja 600. Aikas iso kylä ollut. Rakennukset ovat 95% alkuperäisiä, vain muutamia seiniä on tuettu romahtamisen estämiseksi. Talot ovat aivan käsittämättömillä paikoilla kallion kielekkeiden alla, joihin pääsi kulkemaan joko tikkaita tai lähes pystysuoraa kallionseinämää pitkin. Mesa Verde meinaa vihreää pöytää, sillä vuoret ovat pöytävuoria. Niiden huipulla oli myös asutusta ja viljelyä, joten kallioasumuksissa asuneet joutuivat päivittäin kiipeämään ylös hakemaan ruokaa. Samaten huipulla asuneet joutuivat kiipeämään alas hakemaan vettä, sillä vesi varastoitui luonnollisiin kallionkoloihin, joista se valui halkeamia pitkin astioihin. Kansa on asumuksista ja muusta tunnetusta historiasta päätellen ollut todella fiksua ja taitavaa. Mesa Verdessä asuneiden intiaanien jälkeläiset muodostavat nykyään parikymmentä heimoa, jotka kaikki yhä asuvat lähialueilla ja jatkavat vanhojen tapojen ja käsityötaitojen opettamista jälkipolville. Hienon hieno paikka, jota kierreltiin useampi tunti ennen leirytymistä kansallispuiston kämppikselle. Illalla kahvilassa oli Ranger Talk, jossa puistonvartija kertoi alueen historiaa. Yksi ensimmäisiä 1800-luvulla aluetta tutkineita arkeologeja oli ruotsalainen Gustav Nordenskiöld, joka vuosien työn jälkeen päätti ottaa mukaansa suuren osan alueelta löytyneitä esineitä. Legendan mukaan vaatimattomat kymmenen junavaunullista. Paikalliset olivat mitä ilmeisemmin käärmeissään, mutteivät voineet ukkoa estääkään. Vaikka jannu oli rosmo, niin hän myös valokuvasi kaiken mitä Mesa Verdestä löytyi, joten hänen ansiostaan puistolla on paljon kuvia alueesta ennen kuin 1920-luvulla puisto avattiin yleisölle. Ennen kuolemaansa Nordenskiöld möi kokoelmansa Suomen Kansallismuseolle. Helsingissä on siis maailman suurin kokelma Mesa Verdestä löytyneitä esineitä. Tämäpä oli meille aivan uutta tietoa. Kysäisin rangerilta onko missään vaiheessa Coloradossa ollut halua hankkia esineet takaisin. Kuulemma 70-luvulla asia oli käsittelyssä, mutta mitään ei kuitenkaan asian eteen tehty. Muistetaan kuitenkin, että ruotsalainen kamat pölli, me vaan ostettiin varastettua tavaraa.
Luonnonhelmassa metsäneläimiä kuhisevalla leirintäalueella vietetyn yön jälkeen ajeltiin Four Cornersiin, paikkaan missä kohtaa kaksi intiaanireservaattia, utet ja navajot, sekä neljä osavaltiota, Colorado, New Mexico, Arizona ja Utah. Kohta on vissiin muutaman sata metriä sivussa maantieteellisesti, mutta silti viralliseksi maamerkiksi tunnustettu. Alueen reunoilla intiaanit möivät käsitöitään ja kojuja kiertäessämme oli aika hupaisaa kun myyjät toivottivat tervetulleeksi New Mexicoon. Jossa emme siis olleet käyneet viikkoon. Ostimme pienen unensiepparin mieheltä, jonka tytär oli tehnyt esineet. Myynnissä oli myös upeita kivipäisiä nuolia, mutta sellaisen kuljettaminen lentokoneessa voisi osoittautua hiukan hankalaksi.
Coloradon visiitti jäi lyhyeksi, mutta toivottavasti joskus voimme tulla takaisin ja jatkaa matkaa Durangosta pohjoiseen, jossa on lisää upeaa vuoristoa, hassuja kivimuodostelmia ja metsää.
-L
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti