06.06.11 Utah

Utahin puolelle karahdettiin Kanabin pikkukaupunkiin, jota kutsutaan Utahin pikku-Hollywoodiksi. Siellä on kuvattu paljon länkkäreitä ja leffalavasteita olisi saanut mennä pällistelemään. Bobon kyydissä oli kuitenkin niin mukavaa ettei mitenkään jaksettu kiinnostua aiheesta. Ehkä vähän höh, mutta siellähän ne kai on myöhemminkin. Coral Pink Sand Dunesin state park oli valittu ensimmäisen Utah-yömme leiripaikaksi. Tuuri kävi, sillä vapaana oli vain yksi paikka. Nimensä mukaisesti puistossa on pinkit hiekkadyynit. Meidän silmissä ne tosin näyttivät oransseilta, mutta hauskoilta kuitenkin. Ja vaikka Coloradon dyynit olivat huimasti isommat niin nämä pääsimme leppoisassa kelissä valloittamaan. Dyynit ovat suositut mönkkäreillä ajavien keskuudessa ja suurimmalla osalla muista leireilijöistä oli mönkki matkassa. Harmi ettei meillä ollut pulkkaa, sillä ilman sitä ei liukuun oikein saanut vauhtia. Pehmoisessa hiekassa kävely rupesi jo kanjonilla käveltyjen kilometrien jälkeen tuntumaan jaloissa sen verran, että grillailimme auringonlaskun aikoihin ja rupesimme tyytyväisinä yöunille hiilloksen sammuttua.

Seuraavana päivänä mönkkäriporukat suuntasivat taas dyyneille ja me jatkoimme matkaa jonkin verran pohjoiseen kohti Bryce Canyonin kansallispuistoa. Leiripaikka lunastettiin kanjonin kulmilta Cannonvillen KOAsta ja iltapäivä vierähti läheisen Kodachrome Basinin state parkissa. Vuoret ja hiekka on samaa vinkeän punaista kuin Kanabin dyynit ja olin sattumalta pukeutunut suojaväriseen oranssinsävyiseen paitaan. Osasta valokuvia tulikin "etsi Lottis"-peli. Tallailtiin mäkisiä polkuja yhteensä joku kuutisen kilometriä, joka oli edellisen päivän talsimisen jälkeen ja kuumahkossa kelissä ihan mukava saavutus. Illalla KOAssa oli jäätelötarjoilu tai niinkuin varsinainen nimi kuului "ice cream social". Mikäs siinä jädeä syödessä ja muiden matkailijoiden kanssa mm. GPSn luotettavuudesta turistessa. Eräs täti kertoi olleensa matkalla jonkun maalaiskaupungin baseball-kentälle ja kun GPS ilmoitti hänen olevan perillä hän oli keskellä soijapapuviljemää. Voi kai palloa pelata pellossakin? Yksi setä oli kotoisin Memphisistä ja oli nuorena pelannut naapurinpoika Elviksen kanssa jalkapalloa. Aikana ennen Elvarin tähteyttä. Hassua, vaikka ihminen kai se Elviskin oli.

Aamulla lähdimme palaamaan takaisin sinne mistä olimme tulleetkin ja kohti Brycea. Matkalla pysähdyimme tutkailemaan Sammalluolaksi nimettyä paikkaa, joka kevättalvella on täynnään suuria jääpuikkoja. Silloin varmasti hieno näky. Nyt lähinnä siis sammaleinen luola. Vieressä oli sentäs katseltava vesiputous. Bryce Canyon on kovin edistyksellinen kansallispuisto, sillä puistossa kulkee ilmainen bussi. Tai siis puistomaksun hinnalla käytettävä. Varsin näppärää, etenkin meille, joilla on vain tietty määrä auton vuokraan sisältyviä maileja käytettävissä ja jotka ovat aivan kauhuissaan tämän maan yksityisautoilun määrästä. Päätimme myös ilmoittautua bussikierrokselle, joka veisi kaikkein eteläisimpään paikkaan puistoa, 18 mailin päähän itse kanjonista. Kanjoni oli varsin vaikuttava näky. Kivipilarit on nimetty hoodooiksi ja ne muodostuvat puhtaasti maaperän eroosion seurauksena. Siispä tuuli ja sade sekä etenkin lumi ja sulamisvedet muokkaavat niitä joka vuosi, eivät paljoa, mutta varmasti muutaman vuosikymmenen välein on ihan silminähtävääkin eroa osassa kanjonia. Laskeuduimme Wall Streetiksi nimettyyn hoodoo-laaksoon, mielettömän hienojen punertavien kivipaalujen joukkoon. Ylös kipuaminen olikin sitten toinen juttu, etenkin kun pitkästä aikaa oli aikataulu.

Bussiturnee starttaisi reilun tunnin päästä. Aamupäivän urheilut tuli siis suoritettua vauhdikkaasti ja bussiin istuminen ei tuntunut pöllömmältä idealta. Kuskimme oli 7-kymppinen Spike, joka osoittautui varsin sanavalmiiksi hepuksi, ja jolla oli paljon tarinaa kerrottavana parikymmenvuotisen Bryce-uransa varrelta. Hänen vaimonsa on suomalaissukuinen ja saimmepa infottua Spikea, mitä vaimon tyttönimi Kangas tarkoittaa. Osuva nimi mäntymetsän kupeessa asuvalle. Joku hyvin mielikuvituksellinen hahmo on nimennyt hoodoita vaikka miksi, mm. Thorin vasara, Kuningatar Victoria, Viisi miestä suihkussa ja Puudeli löytyivät matkan varrelta. Oma mielikuvituksemme riitti pelkästään Puudelin hahmottamiseen, senkin juuri ja juuri. Valokuvatuimmat hahmot olivat varmasti yhden näköalapaikan vakioposeeraajat, kaksi suunnattoman suurta korppia. Spike ehti kertoa, että seuraavalla pysähdyspaikalla luultavimmin kököttää korppipari, joka odottaa saavansa makupaloja ja sen vuoksi poseeraavat ihmisille. Kansallispuistossa kuitenkin napsahtaa $100 sakko, jos ruokkii elikoita. Korpit olivat todella kesyjä, mutta 7-senttinen musta nokka ei houkutellut tekemään kovin läheistä tuttavuutta. Tien päässä olevalta näköalapaikalta näkyy kirkkaana päivänä jopa 200 mailin eli 320 kilometrin päähän. Nyt ilma oli hiukan usvainen läheisen metsäpalon sammutuksen takia, mutta Pagessa oleva Navajo-tehdas näkyi horisontissa ja Grand Canyonin pohjoisreunakin oli (muka) näkyvissä. Reissu kesti kaikkine pysähdyksineen lähemmäs neljä tuntia, mutta oli ehdottomasti kannattava juttu. Vaikkei karjalaumaturismi nappaakaan niin Spike teki retkestä jutuillaan varsin hauskan. Entinen Yellowstonen ranger oli ollut Spiken mukana bussiturneella ja ihmisiä tietenkin kiinnosti Yellowstonessa asustavat karhut. Millä voi suojautua mustakarhun ja harmaakarhun hyökkäyksiltä? Kulkuset kengissä, jotta kävellessäsi kiliset ja pippurisuihketta varmuuden vuoksi. No millä sitten erottaa kumpia alueella liikkuu? Tutkimalla kakkaa: jos läjässä on marjoja kyseessä on mustakarhu, mutta jos kyseessä onkin harmaakarhu läjässä on kulkusia ja se haisee pippurille. Muistakaa tämä jos eksytte Yellowstonen metsiin. Päivän triviaosuus: Utahin kansallispuu on Colorado Blue Spruce ja kansallislintu California Seagull.

Erittäin antoisan Bryce-vierailun jälkeen matkan oli taas jatkuttava. Suuntana Zionin kansallispuisto. Puiston läpi kulkee aivan tavallinen valtaväylä ja kaikki jotka tietä käyttävät joutuvat maksamaan puistomaksun. Vaikka vaan ajaisivat läpi. Kummallinen järjestely. Me kuitenkin teimme uukkarin puiston portille päästyämme, sillä kyltti ilmoitti leirintäalueiden olevan täynnä. Pari mailia aiemmin olimme ohittaneet jonkin leirintäalueen tapaisen, joten pääsimme sentään jäämään lähistölle yöksi.

Aamulla jo kasin jälkeen olimme intopiukeina suuntimassa Zionin valtavien kivenlohkareiden lomaan. Zion on jopa Brycea edistyksellisempi bussin suhteen: puistoon ei saa lainkaan ajaa omalla autolla. Mainiota. Bussissa sai myös kunnon annoksen Zion-tietoutta, sillä nauhoite kertoi koko ajan missä kohtaa mennään ja miksi paikka on sen niminen kuin se on ym. Loikkasimme kyydistä Itkevän Kallion kohdalla ja käytyämme ihmettelemässä sitä lähdimme talsimaan polulle kohti vuoristolampia. Vaikkemme mekään mitään kunnon vaeltajia olla ja ihan lenkkareilla mennään niin ihmetyttää kyllä hahmot, jotka lähtevät metsäpolulle flipflopeissa. Ainakaan mua ei olisi kyseisellä reitillä, kivenlohkareiden yli kiivetessä lainkaan haitannut jos olisi ollut kunnon vaellusmonot. Noh, kukin tyylillään. Lammet eivät olleet mitenkään hirveän ihmelliset, etenkin kun korkeimmalla olevan luona oli porukkaa kuin pipoa. Muuten maisemia kyllä kelpasi katsella. Polulta takaisin ns. maanpäälle palattuamme ja murua rinnan alle saatuamme, totesimme päivän olevan aika hyvin pulkassa. Hyppäsimme siis bussin kyytiin kohti puiston museota, jossa kävimme katsomassa historiapätkän puiston synnystä ja siellä ennen puistoksi nimeämistä asuneitten intiaanien elämästä. Kunnes mormoonit saapuivat ja inkkarit jäivät taas vähän valkoisiin jalkoihin. Hups.

Hyvin zionoituneina ja viimeisiä maileja Utahin puolella ajessamme totesimme myös Utahin pääsevän tänne uudestaan -listalle. Coloradon rajan tuntumassa on vielä mahtavia kansallispuistoja, joihin ei todellakaan tällä reisulla revetä.

-L