Kaikkineen matkaan kului kolmatta tuntia, josta puolet meni pienessä jännityksessä, että jatkuuko tie sinne minne Spiidi kaartaa. Huonoa näkyvyyttä säesti puuskittainen voimakas tuuli eli kun pahin sade pikkuhiljaa kuitenkin kaikkosi uskalsimme taas hengittää ja ehdimme nauttia maisemistakin ennen kuin saavuimme jotakuinkin huomaamattamme Arizonan puolelle. Taivaalla leijui vielä muutama pilvi, mutta ne näyttivät kovin teennäisiltä, lähinnä maalatuilta. Selvästi joku ufo-juttu. Tai sitten ohut vuoristoilma teki tepposet. En tiedä miten korkealle tie välillä kipusi, mutta alastulo oli pitkää, kaartelevaa mäkeä. Rekkoja varten oli jarrutuskaistoja, jotka olivat 100 metrin kaistale paksu kerros soraa, jonka päässä on läjä soraa. Siispä jos rekan jarrut pettää kuski voi ohjata vaununsa sorakaistalle ja vauhti hidastuu ennen sorakasaan törmäämistä. Hui. Arizonaa mainostetaan osavaltiona, jossa aurinko paistaa 300 päivänä vuodessa. Tiistai oli onneksemme yksi niistä päivistä. Jee! Pienen GPS-sekoilun jälkeen löysimme Yuman turisti-infon, jossa mukava täti neuvoi majapaikan suhteen. Neuvot eivät kuitenkaan pitkälle vieneet, sillä kaikki alueen ns. leirintäalueet olivat kuin suoraan leffojen trailer parkeja. Juu ei kiitos houkutellut kovinkaan paljon. Siispä suuntasimme Yuman pääkadunkaltaiselle raitille metsästämään halvinta motellia. Kun sellainen löytyi niin totesimme kellon olevan sen verran paljon ettei kannata sinkoilla enää kummemmin mihinkään. Pistimme pyykit koneeseen ja korkkasimme oluet uima-altaalla, jollainen näkyi olevan lähes jokaisessa matkan varrelle osuneessa motellissa. Muutama tunti auringonlaskuun kului lämmöstä nauttien. Kaliforniassa oltiin saatu palella ihan tarpeeksi.
Keskiviikkona matka jatkui kohti Phoenixiä, todettuamme, että olimme edellisenä päivänä ristiin rastiin ajaessamme nähneet kaiken mitä Yumassa ilman sisäänpääsymaksua voi nähdä. Ennen starttia käytiin kuitenkin aamiaisella motellin vieressä olevassa Bubba's -dinerissa. Kaikki muut asiakkaat olivat 65+ ja väitän, että paikan olisi saanut kuolemanhiljaiseksi marssimalla sisään jotakin sodavastaista julistavassa paidassa. Puolella jannuista oli support our troops -paita ja toinen puoli oli varmasti palvellut toisessa maaimansodassa. Kaikki kunnia heille ja mahdottoman tuhti steak and eggs aamiainen napaan. Mä hyppäsin, tai no safkan jälkeen lähinnä vaivalloisesti kiipesin, puikkoihin ja painettiin pari tuntia moottoritietä 120ä lasissa. Kilometreissä ei maileissa. Matkalla näkyi paljon ei mitään. Aavikkoa oli silmänkantamattomiin ja horisontissa näkyi vuoria. Ihan sama minne päin katsoi. Välillä oli jotain pikkuisia kaupunkeja ja enemmän kuin tarpeeksi 55+ RV resorteja. Seniorit (onko 55-vuotiaat muka jo senioreita?) kuulemma tulevat pohjoisemmasta nauttimaan Arizonan lämpimästä talvesta laumoittain joka vuosi. Heille on jopa kutsumanimi "snowbirds". Resortit ovat todella ankean näköisiä enkä ymmärrä miten kukaan haluaa sellaisessa viettää edes yhden yön, puhumattakaan koko talvesta. Yksitoikkoisen maiseman piristeet olivat palmuiksi naamioidut gsm-tukiasemat ja selvä osoitus siitä, että olimme republikaanien alueella: suuri tienvarsimainos, jossa poseerasi George W. ja teksti "Miss me yet?". Hah! Phoenix oli taas yksi älyttömän laajalle levinnyt kaupunki, en ymmärrä miksi kaikkien pitää asua omakotitalossa. Pilviä oli kertynyt taivaalle sen näköisiin massoihin, että kohta sataa. Koska leiripaikan löytäminen olisi ikämme huomioon ottaen käytännössä mahdotonta parkkeerasimme Bobon ja otimme tassut allemme. Phoenixin keskusta on hyvin tylsä paikka, etenkin sadetta enteilevässä tuulessa, joten hyödynsimme leffateatterin 5 dollarin päivää. Hanna oli hyvä pätkä, etenkin kun mimmi kasvoi keskellä metsää "north of Cuzamo". Satelliittikartan mukaan taisi olla Kuusamon metsät kyseessä. Kun pääsimme ulos teatterista niin taivas repesi ja autolle päästyämme olimme läpimärät. Ainut asia joka etukäteen oli todettu paikaksi, jossa pitää käydä oli Alice Cooperstown. Alice Cooperin omistama sporttibaari siis. Tarjoilijoilla oli cooper-silmämeikit ja neljä isoa screeniä näytti kaikki eri matsia. Siinä sai sitten valita katsoako baseballia, korista tai lätkää. Ruoka oli hyvää, edukasta ja sitä oli riittävästi. Kengät yhä litisten kävelimme autolle ja vaikka parkkipaikkayöpymistä olikin harkittu se yöpymismahdollisuus vaihtui motellin metsästykseen. Halpaa sellaista ei löytynyt, mutta muutaman eurokympin hintainen Super8 oli suomalaisissa standardeissa vähintään 140€ huone. Vau. Kohmeiset varpaat tykkäsivät kovasti kuumasta suihkusta. Aamulla me tykkäsimme kovasti mainiosta hintaan sisältyvästä aamiaisesta ja jatkoimme napa raikuen matkaa.
Ensimmäinen etappi oli Heard Museum, joka on yhdeksi maailman parhaaksi Amerikan alkuperäiskansojen museoksi nimetty. Vaikka sisäänpääsyn 14 dollaria (saimme autoliiton dollarin alennuksen kun mainitsin, että hinta oli Lonely Planetissa $10. jee.) tuntui nihkeältä niin paikka oli jokaisen sentin arvoinen. Kirimme hetkeä aiemmin startanneen opastetun kierroksen kiinni ja saimme kuulla eri heimojen käsityötaidoista ja perinteistä niin paljon, ettei puoliakaan enää muista. Mieleen jäivät parhaiten kasita-nuket, joita annetaan tyttölapsille kaksi kertaa vuodessa kevätpäivän- ja talvipäiväntasauksina siihen saakka kun tyttö menee naimisiin. Ryhmässä sattui olemaan Navajo-rouva raskaana olevan tyttärensä, hänen miehensä ja heidän pienen tyttärensä kanssa. Isä ja tytär eivät saaneet nähdä kyseisiä nukkeja vaimon raskauden vuoksi. Samaten vaimo ei voinut tulla sisälle pieneen ns. rukousmökkiin koska siellä oli niin monta ihmistä. Syyt näihin unohtui jo (lahopäitä ollaan), mutta oli mielenkiintoista kuulla heimoon kuuluvalta ihmiseltä varmaa faktaa eikä vain oppaan mahdollisesti välillä virheellistäkin tietoa. Intiaaneilla ei ollut sulkia tukassa. Ihan vaan tiedoksi. Ensimmäisen kierroksen jälkeen alkoikin reilun tunnin mittainen rundi museon muihin osiin, joita tuntui olevan loputtomiin. Jälleen kävi tuuri; opas, Isaiah, oli itse Navajo. Ei, hänkään ei ollut pukeutunut perinnevermeisiin. Oli todella hienoa kuulla Navajojen historiaa ja nykypäivää ihmiseltä kenen historiaa ja nykypäivää kaikki on. Kundi ei ollut juurikaan kahtakymmentä vanhempi ja oli kasvanut vuorilla intiaanireservaatissa hyvin perinteisesti; sähkö heidän taloonsa oli vedetty vasta pari vuotta sitten eikä juoksevaa vettä ole vieläkään. Tämänkin alkuperäiskansan tarinaa kuunnellessaan ei auttanut kuin ihmetellä mikä on valkoisen miehen päähän saanut sellaisen ylemmyyden(vai alemmuuden)tunteen, että muut kansat on ollut pakko yrittää tuhota. Intiaanilapsia vietiin väkisin sisäoppilaitoksiin, jotta he oppisivat "sivistyneiksi kansalaisiksi" eivätkä puhuisi "likaista kieltä". Tämä siis alkoi 1800-luvun loppupuoliskolla ja jatkui pitkälle yli sata vuotta. Kammoa. Satoja intiaaneja kuoli/tapettiin kahakoissa, mutta vahva kansa ei antanut periksi. Heimokieliä puhutaan yhä ja Navajoja on tänä pänä yli 300 000. Äärettömän mielenkiintoinen, mutta valitettavan verinen historia. Kiersimme myös lisää käsityönäyttelyitä, katsomassa mm. vilttejä, jotka ovat aina olleet tärkeä osa Navajo-kulttuuria. Isaiah kertoi erään rouvan tehneet hyvin yksityiskohtaista vilttiä kolmen vuoden ajan ja möi sen sitten 350 000 dollarilla. Lanka kuitenkin kehrätään ja värjätään itse käsin, joten _kaikki_ työvaiheet ovat käsityötä. Tuntipalkaksi jäi siis noin 30 senttiä. Ihan kiva kertakorvaus kuitenkin. Kaikkiaan lähes kolmen tunnin kierroksella oppi niin paljon uutta itselle ennestään kohtuu tuntemattomasta aiheesta ettei usko erkkikään.
Päivän toinen etappi oli Frank Lloyd Wrightin talo Scottsdalen pohjoispuolella, mutta valitettavasti se oli niin nätisti sijoitettu rinteiden lomaan ettei budjettimatkaajat nähneet kuin pienen palasen. Eikä budjetissa todellakaan ollut löysää 27-60 dollarin opaskierrokseen. Aikamme taloa vaanittuamme ja myymälän esineitä hiplattuamme jatkoimme Scottsdalen vanhaan kaupunkiin. Suloinen muutaman korttelin alue viime vuosisadan vaihteen taloja täynnään ravintoloita ja kauppoja. Kävimme jädellä jo 50 vuotta palvelleessa Sugar Bowl:ssa. Imelän nimensä mukaisesti sisustus oli vaaleanpunainen ja jäätelö hyyyyvää. Jos joku harkitsee joskus menevänsä Phoenixiin niin kannattaa suoraan suunnata muutama kilometri koilliseen Scottsdaleen. Päivä oli kulunut hyvin kultturellissa merkeissä ja oli aika yöpaikan metsästyksen. Lähdimme ajamaan kohti Tucsonia, mutta onneksi tajusimme ajoissa, että Apache Junctionin KOA oli matkan varrella ja keli oli taas täydellinen kämppäilyyn. Siispä Bobo parkkiin ja pitkästä aikaa grilli tulille. Maisemat oli mahtavat Superstition vuoren juurella ja Spiidin valokuvatessa mä tilastoin Apache Junctionin, ja samalla varmaan koko osavaltion, autokantaa: miehet ajaa pick upilla ja naiset tila-autolla. Tilastollinen poikkeama ilmeni parina normaalina henkilöautona. Mitäköhän nämä jättiautojen kuskit tekisivät kun bensan hinta nousisi (tai tekevät kun pikkuhiljaa nousee) Suomen hintoihin? Tällä hetkellä gallona eli vajaa neljä litraa maksaa keskimäärin 2,55 euroa. Kaliforniassa bensa oli "kallista": n.3€ gallonalta. Eipä kylläkään automatkailijaa paljon nuo hinnat harmita!
Aamulla, yllätys, yllätys, jatkoimme matkaa. Suunta kohti Biosphere 2:sta. Kuplaan rakennettu sademetsä ym. luontaiset ekosysteemit keskellä aavikkoa kuulostivat mielenkiintoiselta paikalta, mutta hommasta oli tehty epäinformatiivinen rahastus. Oppaamme kuulosti siltä, että yleensä vetää koululaisten kierroksia eikä kertonut juuri mitään mitä paikassa nykyään tutkitaan. Mulla olisi ollut niiiiiiiiiiiin monta kysymystä ettei setä olisi varmasti suostunut vastaamaan kaikkiin, joten päätin olla hiljaa. Alun perin mesta siis rakennettiin pienoismalliksi Biosphere 1:stä eli maapallosta, jotta tutkijat voisivat selvittää miten mikäkin homma täällä toimii. 1990-luvulla jokunen tutkija asui suljetussa Biospheressä pari vuotta selvittääkseen selviääkö ihminen omavaraisesti ja blaablaablaa. Homma ei oikein toiminut ja porukka jakautui kahteen ryhmään, jotka tappelivat keskenään. Tutkijat itse ovat sitä mieltä, että tutkimus oli onnistunut. En ole tutustunut aiheeseen tarpeeksi sanoakseni mielipidettäni, mutta en ymmärrä miksei osa mennyt asumaan Saharaan, osa Amazonille ja osa jäätikölle tutkimaan selviävätkö vai eivät. Ehkä oli siistiä ja edullisempaa, vaikka pömpeli oli maksanut maltaita, tutkia kaikkea samassa paikassa. Oletin, että nykyään paikkaa käytetään oikeaan tutkimiseen, esim. miten saasteet vaikuttavat ekosysteemeihin ym. mutta tuntui kuin koko paikan olisi annettu mennä hunningolle ja lipputuloilla rahoitetaan koko hommaa. Arizonan yliopisto omistaa paikan ja kaipa opiskelijat sitä johonkin käyttävät. Ihan siistiähän se on, että keskellä aavikkoa on elävä sademetsä, ilman ötökkää suurempia elikoita tosin, mutta jos ei sitä käytetä muuhun kuin kasvien tutkimiseen niin tuntuu aika turhalta. Aavistuksen pettyneinä jatkoimme matkaa kohti Tucsonia ja Pima Air and Space Museumia. Matkalla yht'äkkiä tajusin, että oli perjantai-iltapäivä emmekä enää ehtisi lentokoneiden Boneyard-kierrokselle. Siis yli 5000 eläköitynyttä sotilaskonetta käsittävän alueen kierrokselle. Kyseinen hautuumaa ei ole auki viikonloppuisin, sillä se on sotilasaluetta, joten Spiidiä otti pattiin ja paljon. Eipä siis auttanut muu kuin tutkia minne mennä leiriä pystyttämään ja käydä ostamassa muutama kiukkuolut ja kiukkumakkaraa. Bensonin KOA oli lähin leirintäalue, joten kurvailimme taas aavikolle yöpymään. Aamulla piknikpöydän alla rupesi hiekka kuohuamaan ja maailman suloisin pieni myyrä kurkisteli ulkoilmaan. Varmaan kompassin kanssa oli etsinyt paikan, jossa ilmestyä maanpinnalle ilman uhkaa petolinnuista.
Lauantain ohjelmassa oli tiedossa aimo annos historiaa. Tombstonen kaupunki on säilytetty sellaisena kuin se oli parhaimpina kaivosvuosinaan 1800-luvun lopulla ja pienestä turistileimasta huolimatta paikka oli varsin hauska. Siellä Earpit, Wyattin lisäksi moni muukin, on ammuskellut ja tullut ammutuksi, joten tokihan ampumisnäytös piti mennä katsomaan. Oletimme kyseessä olevan historiallinen mini-näytelmä, mutta saimme ilon seurata interaktiivista komediaa. Sheriffinä toimi vanhempi patu, joka opasti yleisön hurramaan aina kun hän astuu lavalle ja buuaamaan kun pahikset tulevat. Asia selvä. Jonkin aikaa hupailtuaan yksi pahiksista rupesi juttelemaan Spiidille, että josko hän olisi valmis kaksintaisteluun. Jo vain, mutta pahis päättikin valita mut. Ehkä mun 4 euron Ankkarockista ostamani heinähattu oli niin vakuuttavan näköinen... Eipä siinä sitten auttanut kuin nousta "lavalle" ja mennä sheriffin opastettavaksi miten pahis ammutaan. Loppupeleissä väärä pahis sai "osuman" paukkupanoksesta, luulen, että jotakin vilunkipeliä oli havaittavissa. Kunhan olin osoittanut ettei suomalaiselle ryppyillä niin näytelmä jatkui jotakuinkin kässärin mukaan. Välillä joku teki jotain hiukan kässäristä poiketen ja kollegat huomauttivat siitä ja kohtaus otettiin uudestaan. Tai sitten ei. Ei oo niin justiinsa. Paras moka, joka taisi olla ihan tahaton, oli kun kaivosmies oli ryntäämässä asekauppaan, mutta hyppäsikin väärää, lukittua ovea päin ja muksahti selälleen. Kollegansa räjähtivät yleisön kanssa nauruun ja pienen itsensä keräämishetken jälkeen löytyi oikea ovi. Kuulostaa armottomalta sähellykseltä, mutta vedet silmissä sai kyllä nauraa.
Näytelmän jälkeen nautittiin pieni välipala pikkuisessa voileipäpaikassa ja matka jatkui taas halki vuoristoisen aavikon Bisbeehen. Bisbeekin oli aikanaan kaivoskaupunki, mutta 70-luvulla se homma loppui. Vanhat talot vuorten sylissä tekivät kaupungista oikein söpön ja ihmisetkin olivat mukavia. Kyselivät mitä paikasta pidämme, eikä tarvinnut valehdella sanoessaan, että toki pidetään. Kahvilan terassilla juttelimme kanadalaisen 4-5-kymppisen pariskunnan kanssa, joka oli neljättä kertaa autoilemassa Arizonassa, sekä vanhemman pariskunnan kanssa, joka oli asunut viereisessä Sierra Vistan kaupungissa 35 vuotta. Mukavaa sakkia ja vanhempi rouva oli vallan tohkeissaan, sillä olimme ensimmäiset hänen tapaamansa suomalaiset. Kahvipaussin jälkeen palloiltiin vielä hetki pitkin katuja, joilta löytyi ihania vintage-kauppoja, joissa ei auttanut kuin huokailla... Edessä oli vielä aika pitkä matka seuraavaan etappiin, joka olisi New Mexicon puolella, joten ei muuta kuin Bobo tulille. Heti kaupungin laidalla oli vielä pysähdyttävä Lavender Pit -nimisen kuopan laidalle. Siinä oli joskus vuori, josta löytyi kuparimalmia ja yli 100 vuotta sitä louhittiin, kunnes jäljellä oli enää iiiiiso reikä. Reittimme kulki kohti Meksikon rajalla olevaa Douglasin kaupunkia. Ajelimme hupaisasti nimettyä International Avenueta hetken matkaa ja vilkuttelimme aidan läpi Meksikon puolelle, jossa katu on nimeltään Avenida Internacional. Aiemmin vaklaamassamme Googlen satelliittikartassa näkyi hyvin ero Amerikan syrjäseudun ja Meksikolaisen kaupungin asemakaavan välillä: Amerikan korttelin pinta-ala oli sama kuin kahden Meksikon korttelin. Huomioin myös, että vesitornit olivat rajan tällä puolen tylsän valkoisia, mutta Mehikossa mintunvihreitä. Douglas oli sen verran masentava kaupunki, ettemme vaivautuneet edes pysähtymään vaan jatkoimme matkaa. Yhä vain samana pysyvät maisemat ei yhtään mistään alkoivat jo pikkuhiljaa kyllästyttämään, mutta aika meni lehmiä ja aavekaupunkeja bongaillessa. "Miners Hotel" luki yhdessä pikkuröttelössä, mutta minkäänlaista jälkeä muusta kaupungista ei ollut. Heh. Vuorten huipulla pilvet näyttivät kovin sakeilta, kunnes tajusimme kyseen olevan uutisista kuulestamme metsäpalosta. Aikamoinen alue savusi valkoisena, joten sammutustyöt olivat käynnissä. Enpä tiedä milloin sillä alueella on viimeksi satanut, mutta kovin kuivalta kaikki näytti. Huristimme vielä viimeiset mailit Arizonan aavikoilla ja saavuimme New Mexicoon, jossa maisemat pysyivät aivan samoina. Kuinka yllättävää. Lähellä rajaa sijaitsevan Lordsburgin KOA oli valittu yöpaikaksi ja ilta kului taas notskin ääressä tähtitaivasta fiilistellen.
-L
Vähän hieno toi auto!!!
VastaaPoista