Playalla nousimme siis jälleen colectivon kyytiin ja tunnin matka taittui mukavasti kasarihittejä radiosta luukuttavan kuskin kyydissä. Riviera Mayan colectivot ovat hiukan eri luokkaa muiden käyttämiemme colectivojen kanssa. Täällä pikkubussit ovat max. 5 vuotta vanhoja, ilmastoituja, tilavia, penkit ovat kankaalla verhoillut. Toki niistä puuttuu meksikolainen fiiwis; polvet suussa ja pylly hiessä muovipenkillä. Musiikkitarjonnasta muistui mieleeni kuuden vuoden takaiset Mona-ystäväni kasariteemapolttarit ja niissä kuljettimena palvellut Toto-auto, jossa nimensä mukaisesti soi pelkästään Toto. Matka Cancúniin taittui siis nostalgisissa merkeissä. "It's gonna take a lot to drag me away from you, There's nothing that a hundred men or more could ever do..." Heh.
Matkalla Riviera Maya-nimitys vääntyi yhä irvokkaammaksi, sillä jo Tulumista Playalle tien merenpuoleinen reuna oli täynnä resorttien portteja ja sama meininki jatkui koko matkan Cancúniin. Mitäköhän tekemistä kylpylöillä ja golfkentillä on mayojen kanssa? Myös "autenttisia" Meksiko-elämyksiä tarjoavat Xplor, Xel-Ha ja Xcaret- seikkailupuistot osuivat reitille. Hinnat tietenkin dollareissa. Kuitenkin meillä on vielä kolme viikkoa Meksiko-aikaa jäljellä, emmekä todellakaan aio käyttää aikaamme turismia kauhistellen. Kysynnän ja tarjonnan laki määrää täällä, se ei ollut yllätys vaikka kaiken järkyttävä ylilyöminen olikin. Olemme sitä paitsi saaneet jo nauttia aidompien meksikolaiskaupunkien ilmapiiristä ja nähneet tarpeeksi tietääksemme, että palaamme joskus jatkamaan matkaa Oaxacasta länteen ja pohjoiseen, kunhan huumejengien pelleilyt saadaan (toivottavasti) aisoihin. Ennen sitä hankimme myös kunnollisen espanjankielen taidon. Nyt olimme kuitenkin matkalla taas sinne hiukan "oikeampaan" Meksikoon, vaikkakin Cancúnin lähistölle, ja turistihässäkkään on jo tottunut sen verran ettei enää ahdista. Ainakaan hirveesti.
Mujeresin hostellitarjonta paljastui kovin heikoksi: kaksi hostellia, kummassakaan ei keittiötä, toisessa ei edes yhteistiloja, toisessa baari auki auringonlaskusta auringonnousuun ("just 50 m from the beach and your bed") ja luteitakin oli hostelworldin arviointien mukaan havaittu. Hmm. Ei kovin houkuttelevat vaihtoehdot kolmen viikon majailuun, joten päätimme katsastaa jalkapatikassa saaren majoitustarjontaa. Parhaat paikathan eivät mainosta itseään netissä. Rinkat piti kuitenkin saada selästä pois ennen majanmetsästystä, joten ensimmäisen yön punkat löytyivät kohtuuhintaisesta pikkuhotellista, jonka parvekkeelta seurailimme illalla pääkadun hälinää. Huonelemmikkeinä meillä oli minikokoinen lisko ja minikokoinen sammakko. Suloista. Kävimme katsastamassa iäkkäämmän, jokseenkin pahantuulisen oloisen herran omistamat María Leticia Apartamentokset korttelin päässä pääkadusta ja hinta kun oli kovin sopiva varasimme samantien koko ajaksi keittiöllisen pikkuisen yksiön. Harmillista, ettei hostellimajoitusta löytynyt, sillä samanhenkisten matkailijoiden tapaaminen jää vähiin. Reppuja kämppään raahatessamme sisäpihaa kansoitti amerikkalainen seurue, näytti olevan koko klaani isoisästä teineihin. Asumus on ollut mainio, juomavesi kuuluu hintaan, ilmastointi on, telkkari kaapelikanavilla (osasta kanavia tosin häviää äänet joskus päiviksi kerrallaan ja joka toinen ilta näytetään El Transportador 2) siivooja käy joka päivä ja lakanat ja pyyhkeet vaihdetaan kolmen päivän välein. Tässä tottuu jo melkein liian hyvään... Ainoat miinukset ovat ensimmäisinä päivinä keittiön vallanneet sokerimuurahaiset (niitä ei ole näkynyt yli viikkoon, meidän ruoka on vissiin kelvotonta) ja iltaisin piilostaan kömpinyt minitorakka kylppärissä. Herra Torakka joutui ulkoruokintaan pari iltaa sitä väisteltyäni. Miten sentin mittainen ötökkä voikin olla niin totaalisen ällöttävä? Iuh. Eli kämpästä ei siis voi valittaa.
Eipä voi kyllä valittaa juuri muustakaan. Saari on juuri niin kaunis kuin Meksikolta odottaakin, valkoista hiekkaa, turkoosia vettä ja palmuja. Saaren keskiosassa on paikallisten asutusta ja elintarvikekauppoja sekä muutamia hotelleja, muttei krääsäkaupan krääsäkauppaa. Saaren pohjoispää taasen on turistikeskittymä, mutta aika siedettävä sellainen. Kyseiset muovimatkamuistojen ja hupipaitojen keitaat ovat samalla kadulla kansainvälisten ravintoloiden kanssa, muilla kaduilla on tavallisia muovituoliravinteleita ja minisupereita ihan niinkuin pitääkin. Baarit eivät ole auki aamuun saakka, lukuunottamatta toisen hostellin rantabaaria ja paria yökerhoa, eikä liikoja aktiviteetteja ole tarjolla. Sukellusvedet ovat täälläkin kirkkaat, mutta säästämme loput vedenalaiset seikkailut Phuketiin. Pikkuruinen (8 km pitkä, 150-800 m leveä) Isla Mujeres killuu Karibianmeressä, joten hurrikaanit pyörivät vuosittain joko läheltä tai hyvin läheltä. Mantereen puoli saaresta on "normaalin" näköinen, mutta meren puolella näky on karumpi. Viimeisin tuhoisa hurrikaani taisi olla kaimani Wilma vuonna 2005, mutta voimakkaaksi ja massiiviseksi kuvatun leidin vierailu näkyy yhä. Rantabulevardikin loppuu yht'äkkiä kesken, vain betonin palasia näkyy rantakivikossa. Emme ole saaneet selvyyttä ovatko kaikki rähjäiset talot hurrikaanin tuhoamia vai onko osan rakennus jäänyt kesken 2008 taantuman iskettyä. Erään talon pihalla on läjäpäin uusia vessanpönttöjä, se talo lienee keskenjäänyttä mallia... Toki rantaan on noussut aitiopaikoille hulppeita loma-asuntoja ja itse keskusta on muutamaa hylätyn näköistä taloa lukuunottamatta meksikolaisittain värikäs. Saari on kiehtova oikeastaan juuri tämän hurjan kontrastin takia. Kolmenkymmenen asteen helteessä, pilvettömän taivaan alla hennossa merituulessa on vaikea kuvitella hurrikaanin kaltaisen myrskyn pyyhkäisevän tästä yli.
Ensimmäiset 11 päivää meno oli rentoa, porukkaa oli väljästi (ei jälkeäkään spring breikkiläisistä jee), rannalla sai loikoa ilman kaupustelijoitten tuputuksia ja lillua meressä ilman vieressä räpiköiviä ipanoita. Surffaava koira tosin liukui mainingeissa. Mainio näky. Kaupoistakin saattoi päästä ohi ilman "this is the place"- tai "hey honeymooners" -huudahduksia. Näytämmekö me muka häämatkalaisilta? Argh. Toki popula oli amerikkalaispainotteista ja hintoja siellä täällä tarjottiin aina ensin dollareissa, mutta pääasiallisesti paikalliset eivät puhu englantia ja selvästi haluavat pitää myös saarensa pohjoisosan mahdollisimman meksikolaisena. Sitten tuli pääsiäinen ja lomalaiset. Amerikkalaisia jonkin verran enemmän, mutta meksikolaisia huomattavasti enemmän. Ja hiukan liiaksikin aktivoituneita kaupustelijoita. Toki kun ystävällisesti sanoo ei kiitos niin yleensä saa kiitoksen ja hyvän päivänjatkon-toivotuksen. Ei siis kovinkaan kamalaa tuputusta. Cancún on vain vartin lauttamatkan päässä, joten päiväpiknikkaajia virtaa saarelle yllin kyllin. Kiirastorstai taisi olla ensimmäinen päivä jolloin porukan lisääntymisen huomasi toden teolla. Spiidi oli jäänyt tekemään töitä kämpille, joten makoilin kuulokkeet korvissa lukemassa kirjaa eli täysin tietämättömänä siitä, mitä ympärilläni tapahtuu. Paikkani olin valinnut palmun varjosta ihan reippaan matkan päästä kaikista muista, rantsu oli aika väljästi kansoitettu. Noin tunnin kuluttua oli aika vilvoittelu-uinnin enkä ollut uskoa silmiäni: Metrin päähän päästäni oli parkkeerannut meksikolainen perhe, henkilökohtainen tila -käsite on täällä tuntematon, ja muutenkin populaa oli tullut reippaasti lisää. Vesi oli mustanaan porukkaa ja veneitä parkissa rannan edustalla oli kolmisenkymmentä (veljilläni valuisi kuola niitä veneitä ihaillessa). Mitämitämitä?! Uinnin jälkeen luikin takaisin kämpille rauhalliselle sisäpihalle ihmetellen mistä moinen ryysis. Kunnes muistin, että se on se pääsiäinen... Pääsiäissunnuntaita otimme asiaksemme viettää rantabaarissa koko päivän kestävällä happy hourilla, happy dayllä siis, ja rannalla olemisen ongelmahan on aina mitä tehdä kamoille kun on meressä. Muuta arvokasta ei toki ollut mukana kuin vähän rahaa ja avain. Meksikolainen seteliraha on hyvin suunniteltua, sillä uudemmat setelit ovat muovia (uinninkestävyys on kokeiltu useasti), mutta nyt oli matkassa vanhaa painosta, joka oli sen verran elämää nähnyttä ettei välttämättä kestäisi uittamista Karibiassa. Ei muuta kuin Lottiksen tukka Pikku Myy-nutturalle ja rahat hiusrenksun väliin. Kämpän avain kulki samassa paikassa, jossa Cozumelilla vastaavassa tilanteessa auton avain, bikinin narussa. Kyllä hätä keinot keksii!
Golfkärryt tuntuvat olevan kova sana turistien keskuudessa, niitä saa vuokrata hillittömään 45 dollarin päivähintaan. Me emme ole vielä keksineet mihin kärryä tarvitsee, sillä keskusta on ehkä kilometri kertaa kolmesataa metriä, ranta on sadan metrin päässä eikä saaren eteläpäässä ole juuri mitään nähtävää. Hmm. Tai no onhan siellä lisää merimaisemaa, ehkäpä me olemme nähneet jo niin paljon meksikolaista rantaa ettei erikseen jaksa lähteä kilometrien päähän sitä pällistelemään. Viiden kilometrin päässä keskustasta on kilpikonnafarmi, jonka joku kiltti kalastaja perusti 80-luvulla suojellakseen kilpikonnakantaa. Munat hautovat häkeissä ja poikasia ei heti päästetä vapaaksi, jotta mahdollisimman suuri osa selviää hengissä. Täällä syntyneet, mikrosirutetut konnat palaavat kuulemma Mujeresille munimaan. Täytyy siis olla hyvä paikka. Kävimme tortugranjalla tokavikana päivänämme, kyllähän hyvää hanketta pääsylipun hinnalla (n. 2€) voi kannattaa. Söpöjä otuksia uiskenteli altaissa, isoin ehkä puolimetrinen ja pikkuisin kämmenelle sopiva, ja akvaarioissa oli muitakin mereneläviä. Ulkoaltaissa hoivassa oli rauskuja, pieni huihai ja vammaisia kilppareita. Kaksi konnaa oli ihan mutkalla, mutta iloisesti altaassa silti räpiköivät. Hiukan onneton farmi ulkoisesti, mutta toivottavasti sen toiminnalla kilpikonnasten määrä pysyy vakiona.
Kilpikonnaisena tiistaina päätimme viimeisen iltamme kunniaksi nauttia meksikolaisesta ruuasta, niinpä suuntasimme auringonlaskun aikaan mantereen puoleiselle rannalle aitoon hiekkalattiaiseen muovituoliravintolaan. Kala oli, kuten aina, herkullista. Guacamole oli, kuten aina, myös herkullista. Drinksut olivat, kuten aina, tujakoita. Uutta kalansaalista ruvettiin perkaamaan siinä viereisellä laiturilla, joten veikkaisin, että lautasillemme päätyneet kalat oli nostettu merestä korkeintaan vuorokautta aiemmin. Spiidin Cozumelin sukelluksella tapaama irlantilainen Claire sattui olemaan Mujeresilla ja myös viimeistä iltaa, joten tarkoitus oli nauttia muutama drinksunen yhdessä. Mutta kun ainut yhteydenpitoväline oli Facebook niin onnistuttiin menemään ristiin eikä siis nähty lainkaan. Höh. Sillä välin kun me olemme olleet muutaman päivän Playalla ja kolme viikkoa Mujeresilla, niin Claire on kiertänyt Cozumelilta San Cristobalin kautta Guatemalan ja palannut takaisin Karibian rannalle. Ollaanko me laiskoja vai Claire tosi tehokas?
Äkäinen isäntämme lupasi, että saamme olla keskiviikkona huoneessa klo 15 saakka. Teimme siis sotasuunnitelman päikkäriajan maksimoimista silmällä pitäen: herätys klo 07, aamiaiselle, takaisin kämpille ja lisää unta. Muuten hyvä, mutta meikä, päikkäröinnin asiantuntija, ei saanut unen päästä kiinni. Spiidi, joka vasta kyseisen taiteenlajin on löytänyt, sen sijaan tuhisi toista tuntia vallan tyytyväisenä. Edessä olisi yö lentokentällä ilman kunnollisia unia pohjalla. Hienoa. Kello armottomasti lähestyi kolmea eikä uni tullut niin eihän siinä auttanut muu kuin viedä rinkat respaan säilöön ja lähteä tuijottelemaan maisemia vielä viimeistä kertaa. Myöhäisen lounaan jälkeen päätettin pikkuhiljaa ruveta suuntamaan lentokentälle, sillä mitä myöhemmin menee sitä enemmän taksi maksaa. Lentohan meillä lähtisi vasta aamuseiskalta. Haimme siis kaupasta matkaevästä sekä rinkat hotlasta ja siirrymme nyt lauttalaiturin lähelle fiilistelemään valkoista hiekkaa varpaiden välissä ja kolmen euron drinksu kädessä. Pakko myöntää, että meksikomeininkiin on jo nii hyvin tottunut, että toisaalta olisi mainiota jos ei tarvitsisikaan vielä lähteä.
Eniten hiustenkiskontaa ja jännitystä Isla Mujeres-lomailuumme toi Suomen Eduskuntavaalit. Itse emme päässeet äänestämään, sillä México Cityn suurlähetystö oli noin 1600 km päässä sijainnistamme äänestyspäivinä. Eipä sillä, että pari ei-persua ääntä olisi kovastikaan muuttanut lopputulosta. Isla Mujeres on siis osoittautunut ihanan rauhalliseksi ja rentouttavaksi lomanviettopaikaksi, sellaiselle joka haluaa sopivan sekoituksen Meksikoa ja turismia.
Ruokaa, historiaa, säätä, ihmisiä ja taidetta on varmasti hehkutettu/kommentoitu jo aivan tarpeeksi, mutta mainitsematta on silti jääneet seuraavat seikat:
Lapset tuntuvat olevan kovin totisia. Harvemmin näkee nauravaa lasta, mutta yhtä harvoin myöskään itkevää. Célestunissa noukin rannalta muutaman simpukan ja jonkin ajan päästä pieni tyttö toi sylillisen keräämiään simpukoita ja sanoi niiden olevan minulle. Niin suloista, mutta viisivuotiaan simpukankeräämiskriteerit eivät aivan kohdanneet Crazy Seashell-ladyn (=Lottis) kriteerien kanssa, joten vain yksi simpukka pääsi mukaan. Toki rannalta poistuessamme otin kaikki mukaan ettei lahjan antaja loukkaantuisi. Sylivauvasta taaperoon lapsi kulkee äidin sylissä. Ei edes kantohihnassa vaan lonkalla roikkuen. Ensimmäiset lastenvaunut taisimme nähdä Cozumelilla. Imettämistä ei hävetä mitenkään, niinkuin ei pidäkään, useimmiten vauva ruokailee äidin kävellessä minne ikinä onkaan menossa.
Sää on suosinut paremmin kuin olisi voinut toivoakaan, tulimmehan tänne kuitenkin viileään talveen. Holboxilla saimme vain pienen esimaun siitä, millaista pienellä saarella asuminen on kun luonto päättää, että nythän muuten sataa ja tuulee. Vain päivän rankkasateen jälkeen tiet tulvivat, emme halua edes tietää millaiseksi järveksi kylä sateisimmalla kaudella muuttuu. Campechessa saimme kunnian nähdä veikeän, kuuman ja kostean sään ilmiön. Taivaalla oli isoja mustan puhuvia pilviä, joissa salamoi yhtenään, eikä mitenkään hennosti, mutta ei puhettakaan, että olisi satanut tai edes jyrissyt. Hassua.
Ruoka on siis ollut 99% maukasta, välillä tietenkin kummia makuja tai ruoka-aineita on tullut vastaan. Ehkä ällöttävin, mutta silti aika hyvänmakuinen on chicharron, paistettua possunnahkaa. Se on juuri niin epämiellyttävän näköistä kuin miltä kuulostaakin. Nahkaa tarjottiin San Cristobalissa lounaskeittoni lisukkeena, kuvassa ne vaaleat kikkareet avokadon kaverina. Tulisuutta mulle oli selvästi itse kokatessa tullut ikävä, sillä Spiidi ei pidä voimakkaasta chilistä niin enpä ole mitään habaneroja itsellekään ostanut. Yleensä ravintolassa syödessä kaikki epäilyttävän kirkkaanpunaiset tai vihreät tökötit olen maistanut läpi. Niin kauan kaikki hyvin kun ei erehdy kastamaan huuliaan kastikkeeseen. En suosittele. Tämän päivän aamiaisella keitetty kananmuna ui tulisessa salsassa, joten chilibalanssi on kunnossa taas.
Olemme todenneet, että travelleri tai backpackeri ei ehkä sovi kuvaamaan meitä, sanojen niissä merkityksissä mitä yleensä ajatellaan. Emme ole aina valinneet sitä halvinta majoitusta, vaan sen meille sopivimman, olemme nukkuneet dormissa vain kerran (kun vaihtoehtoa ei ollut), emme juokse ihan joka (tässä maassa) rauniota/luolaa/cenotea katsomassa ja etenemme etanan vauhdilla. Tämä matkustustapa on meille juuri oikea, vaikka monien tapaamiemme travellereiden mielestä olemme kummallisia. "KOLME VIIKKOA samassa paikassa?!" Kyllä. Eikä pidä ymmärtää väärin. Olemme ahmineet Meksikon, lähinnä Yucatanin ja Chiapasin historiaa, eikä temppelirauniot ole jättäneet kylmäksi. Kaikkea kuitenkin kohtuudella.
Ainut asia mikä itseä jäi hiukan harmittamaan on kovin ruosteessa oleva espanjantaito. Etenkin etelässä oli todella haasteellista selvitä ihan perusasioista, toki kaikki ei esim. Chiapasissa edes puhu espanjaa vaan jotakin alkuperäiskieltä. Ja kun kävimme Boca del Cielon kaltaisessa turismilta suojatussa kylässä olisi ollut äärettömän mielenkiintoista jutella ihmisten kanssa, kysellä heidän elämästään. Kuten myös Holboxilla ja Mujeresilla kolme viikkoa samassa paikassa asuneina olisi ollut mukava jos huonettamme moittettimassa kunnossa pitävän siivoojan kanssa olisi voinut puhua muutakin kuin huomenet ja kiitokset. Todella suosittelemme kaikille, jotka aikovat matkata Etelä- ja Väli-Amerikassa muualla kuin turistikohteissa: opetelkaa alkeita enemmän espanjaa. Yhteisellä kielellä saa niin paljon enemmän matkasta irti! Mutta onneksemme kolusimme vain kolmanneksen Meksikosta, joten seuraavaa kertaa silmällä pitäen espanjan tunnit kutsuvat kun palaamme kotiin.
Nyt nämä maailman hitaimmalla tahdilla reissaavat hahmot ovat levänneet itsensä valmiiksi reilun kahden kuukauden Ameriikan kiertuetta varten ja palaavat asiaan uudessa maassa. ¡Hasta luego México!
Spiidi ja Lottis kuittaa palmun alta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti