14.05.11 Pacific Coast Highway, San Francisco - San Diego, CA, USA

Sunny California vastaanotti meidät kolealla kevätsäällä, joka tuntui helteeseen tottuneista pyllyistämme jäätävältä. Asteita oli luultavasti +18° kieppeillä. Jäätävää. Ensimmäisen yön majaksi olimme buukanneet huoneen lentokenttämotellista, johon pääsimme ilmaisella shuttle-kyydillä. Oli tiedossa, että San Franciscossa on suuri aasialaisväestö ja ensivaikutelman mukaan aasialaiset monopolisoivat lentokenttäkuljetuksia. Jouduimme odottamaan omaa kyytiämme jotakuinkin puolisen tuntia ja joka ikinen bussi, joka kohdalle pysähtyi noukkimaan asiakkaita kyytiin oli aasialaisen ajama. Matkaväsyinen nauruhysteria meinasi ottaa ylivallan, kun kaikki kuskit kuulostivat Jackie Chanilta. Ei se aksentti nyt oikeasti niin hupaisa ole. Motellimme näytti kivalta, varsinkin hintaansa nähden, mutta kaksi iltavuoronsa loppupuolella ollutta respanaista olivat ehkä tylyimmät koskaan kohtaamamme. Seisoimme heidän nenänsä edessä lähemmäs minuutin eikä kumpikaan kiinnittänyt meihin mitään huomiota ja vihdoin itse tervehdimme, jotta asiat saataisiin liikkeelle. Vietiin kamat viihtyisän, uima-altaalla varustetun sisäpihan kauimpaisessa nurkassa sijaitsevaan huoneeseen, puimme lisää vaatetta päälle ja suuntasimme Denny'sin pikaruokamättölään iltapalalle. Se oli respatädin mielestä ihan nurkan takana, mutta muut vaihtoehdot olivat tosi kaukana. Ehkä kolmesataa metriä kauempana. Siihen matkaan olisi jo tarvinnut auton. Kai jossain kohtaa Ämyriikan-reissua tottuu tähän mihinkään-mihin-pääsee-autolla-ei-kävellä -mentaliteettiin.

Aamulla jälleen lentokenttäshuttlen kyytiin (kyllä, kuski oli aasialainen) ja BART-junalla kohti keskustaa, josta saisimme matkailuihmeemme. Escape Vans on juuri vaihtamassa lokaatiotaan, joten tavattiin firman mies paikallisessa Flying Pig-kuppilassa. Meidän hieno kulkupelimme odotti kadunreunassa ja paperihässäkän jälkeen Spiidi astui ratin taakse ja meikä köytti itsensä pelkääjänpenkkiin GPS-tulkitsijaksi. Omenapuhelimen GPS ei löytänyt meitä, joten suunnimme suunnilleen sinne päin mistä löytyisi tie ulos Friscosta. Parin hudin jälkeen pääsimme valtatielle ja suuntasimme kohti San Josen 145 outletmyymälän-keskittymää. Jokseenkin tylsä tapa viettää ensimmäinen päivä Kaliforniassa, mutta seuraavat 45 päivää on pakko ajoittain varustautua hiukan rantavetimiä lämpimämpiin kuteisiin. Outleteissä pyörähti pari tuntia ja WalMartista ruokaa tankattuamme suuntasimme kohti Laguna Secan rallirataa. Alueella piti oleman myös kämppäilyalue, mutta sen verran tylsältä vaikutti, että jatkoimme matkaa. Yhäkään aurinkoisen lämpimästä säästä ei ollut tietoakaan, mutta se ei rantamaisemia Seasiden pikkukaupungissa heikentänyt. Syystä ja toisesta emme päässeet leirintäalueelle, joten tinkasimme Marinan Motel6:sesta huoneen 1 aikuinen + 1 lapsi hintaan. Minä lupasin olla lapsi. Tämäkin motelli oli äärettömän hyvä hinta-laatu-suhteeltaan, jopa muutamaa leirintäaluetta halvempi. DJ Boboksi nimeämämme auto joutuu vielä yhden yön killottmaan parkkipaikalla ihan yssisseen. Nimi tulee luonnollisesti auton maalauksesta, boom box toisella ja DJ toisella puolella. Rekkarin kirjaimet sattuvat olemaan RNB, joten hyvin musikaalinen hoppa.

Keskiviikkona matka alkoi vihdoin kunnolla, tiistaina kun shoppailuun ja leiripaikan metsästykseen meni aivan turhan paljon aikaa. Suunta on siis etelään pitkin Pacific Coast Highwaytä (PCH), joka kulkee suurimmaksi osin aivan Tyynen Valtameren rantaa mukaillen. Ensimmäinen stoppi oli vain hetken matkaa Seasidesta etelään, Montereyssa. Kävelimme Fisherman's Wharfilla, vanhalla kalasatamalaiturilla, joka on muutettu aika kivaksi historialliseksi kohteeksi ravintoloineen ja pikkukauppoineen. Vanhanajan karkkikaupassa oli jättitikkari, jolla oli hintaa hulppeat $99.99. Eipä kalastuselinkeino mihinkään Montereystä ole kuollut, meren kuohuoissa näkyi paatti poikineen, mutta kalastajat ovat saaneet uuden laiturin. Jätettiin merileijonat haukkumaan aallonmurtajalle ja jatkettiin seuraavaan stoppiin. Se oli Cannery Row samaisen kaupungin rannalla. Kadun nimi oli jotakin muuta aikoja sitten, mutta kun kaikki Montereyn sardiinin purkittamot olivat keskittyneet samalle rantakadulle oli aihetta uudelleennimeämiseen. Ne muutamat korttelit, jotka olivat vanhaa kalastajayhdyskuntaa olivat niiiiin idyllisiä, että kaduille pystyi helposti kuvittelemaan 1930-luvun autot ja ihmiset. Kerrassaan mainio paikka. Carmelin pikkukaupunki vielä hiukan etelämmässä palveli tankkauspisteenä ja oli aivan yhtä, positiivisessa mielessä, menneeseen jämähtänyt paikka. Tässä vaiheessa mainittakoon, että GPSlle on huudettu jo aika paljon. Pääsimmepä kuitenkin Big Surin lähinnä luonnopuistoja käsittävälle alueelle. PCHta pohjoisesta etelään ajettaessa matkalla on helppo pysähtyä levennyksille ihailemaan maisemia ihan milloin huvittaa. Meillä kuluikin parinkymmenen kilometrin matkaan muutama tunti... Upeiden maisemien lisäksi kasvillisuus oli värikästä ja hassunnäköistä ja bongailimme lintuja sekä muita elikoita. Hellyyttävin oli ehdottomasti pikkuinen pupu, joka tosin loikki nopeasti pusikkoon piiloon.

Leiripaikka löytyi illansuussa Pfeiffer Big Sur State Parkista. Metsän siimeksessä ei ollut sähkövaloja, joten auringon laskeuduttua oli tarkoitus istuksia nuotion ääressä. Vaikkei ollakaan mitään boy scouteja niin kyllä nyt notskin yleensä saa tulille, mutta ostamamme polttopuut olivat kuitenkin kokoa amerikka (=iiiisoja) ja mahdottomia saada palamaan. Etenkin kun olemme tottuneet käyttämään jokseenkin ohuiksi pilkottuja klapeja. No ei annettu asian lannistaa vaan päätettiin hommata retkikirves, jota ei jostain syystä tajuttu etukäteen ostaa. Bobossa oli vallan mukava nukkua, joten aamulla jo seiskan aikoihin keitettiin teet ja käveltiin puolet 204 leirinpaikan puistosta ympäri. Mahtavan näköistä redwood-metsää vuorten juurella, puut ovat mielettömän paksuja ja korkeita. Bongattiin alueelta kaksi muutakin Escapen vania, toinen oli mustekala-auto ja toinen Route 66-teemainen. Meidän BoomBox on hienompi. Aamupesulta palattuani maailman kesyin orava teki tuttavuutta kanssani. Se pysähtyi vajaan puolen metrin päähän nuuskimaan ilmaa, josko jotain syötävää olisi ollut tarjolla. Kaveri olisi varmasti kiivennyt syliin saakka jos olisin antanut. Kurrejengi teki myös alueelta lähtemisen hiukan hankalaksi. Istuimme autossa ovet auki suunnitellen mihin ajetaan ja yhtäkkiä jaloissani oli orava! Hätistin kaverin pihalle ja suljin oven, mutta hetkeä myöhemmin Spiidin jaloissa oli seuraava tyyppi! Parempi orava puussa kuin kaksi autossa. Tai kaksikymmentä, koko suku metsässä tuntui juoksentelevan. Matkaan siis.

Maanvyörymä katkaisi PCHn reilut pari kuukautta sitten ja tiesimme tien edelleen olevan poikki, joten kyselimme mahdollista kiertoreittiä puistonvartijalta. Vaihtoehtoina oli palata takaisin Montereyhin ja sieltä valita toinen valtatie tai ajaa vuorten yli kapeaa yksikaistaista mutkittelevaa tietä, jossa väistetään vastaantulijoita mihin ikinä pystyy. Valitsimme ensimmäisen vaihtoehdon vaikka se tarkoittikin sitä, että osa PCHn kauniista maisemista jäisi näkemättä, jos ei taas etelämpään päästyämme haluttaisi ajaa ensin rantaa ylös ja sitten takaisin alas. Pfeifferin puistosta jatkoimme kuitenkin vielä jonkin matkaa etelään, hämmentävää kyllä, Pfeifferin puistoon. Tämä puisto oli alkujaan erään pariskunnan kotitontti ja heillä oli talo aivan mielettömällä paikalla meren rannalla. Joskus 40 vuotta sitten mies kuoli ja vaimo päätti purkaa vasta pari vuosikymmentä vanhan talon ja lahjoittaa koko tontin Kalifornian osavaltiolle puistoksi. Puisto nimettiin rouvan ystävän muistoksi Julia Pfeiffer Burns State Parkiksi. Hiukan rikkaampaa väkeä taisi olla kyseessä. Lähellä entisen talon sijaintia on pieni hiekkaranta, jossa on parikymmenmetrinen vesiputous, Kalifornian ainut merenranta sellainen. Rannalle oli joku käynyt kirjoittamassa hiekkaan "Natalie, will you marry me?", teksti siis näkyi ylempänä kulkevalle näköalapolulle. Aika sööttiä, jopa tällaisen äklötyssiirappisten rakkaudentunnustusten inhoajasta. PCHn varrella on yhä suht' paljon asutusta henkeäsalpaavan mahtavilla paikoilla, veikkasin ettei kyseessä ole ihan maan halvimmat tontit.

Tässä kohdin oli käännettävä keula kohti pohjoista ja kiertää vuoret. Paluumatka sujui huomattavasti nopeammin kun ei pysähdelty jatkuvasti ja hupina toimi avo-Mustangien bongailu. Arvatenkin kyseisiä autoja myös vuokrataan, sillä ei edes kalifornialaisilla voi olla niin paljon avoautoja. Highway 101 oli sitten äärettömän paljon tylsempi reitti ajaa, maisemina vain vuoria ja viinirypäletarhoja. Paikallista viiniä tuotetaan ilmeisesti aika paljon. Päivä tosiaan kului suurimmaksi osaksi siirtymiseen, eikä matkalla ollut kuin paljon espanjankielisiä maatiloja ym. viljelmiä. Paras viljelmä oli joulkuusifarmi. Aika tasalaatuisen näköistä kuusta oli kasvamassa. Illansuussa parkkeerasimme KOA-ketjun Santa Margarita Laken leirintäalueelle, joka on hassusti vuorenjuurella, joten jokapaikkaan piti kulkea joko ylä- tai alamäkeen. Täällä ei tunnu olevan päivystystä juuri millään leirintäalueella klo 17 jälkeen, joten laitoimme paikkamaksun kirjekuoreen, kuoren sujautimme ohjeiden mukaiseen laatikkoon ja ruksimme valitsemamme paikan kartasta. Päivä oli lämmennyt vallan mukavasti ja pienen ylämäkireippailun jälkeen odotimme kovasti lämmintä suihkua. Kunhan ensin löysimme suihkut. Kuumaa vettä oli esitteessä luvattu, mutta saimme tyytyä kylmään suihkuun. Hyvä sekin. Illalla valkohäntäpeura tuli vierailulle aivan automme lähelle, eikä ollut meistä juuri moksiskaan. Karhuja ei onneksi näkynyt, vaikka alueella oli kehoitus säilyttää ruuat ja roskat auton sisällä ettei tuoksut houkuttele nalleja tontille... Hullut oravat häiritsivät taas aavistuksen autolla etenemistä, ne loikkivat tien yli välittämättä vähääkään lähestyvistä autoista. Onnistuimme välttämään kuolonkolarit.

Perjantai-aamuna jatkoimme taas matkaa kohti merenrantaa, mutta päätimme jättää uuden edestakaisin ajelun väliin. Ranta Julia Pfeifferin puistosta Pismo Beachille jäi nyt näkemättä, mutta haaveilimme jo joskus päristelevämme koko pätkän Friscosta alas Harrikalla. Pismo Beach osoittautui jälleen yhdeksi idylliseksi rantakaupungiksi. Kävelimme puisen pier'n, laiturin siis, päähän, katselimme surffareita ja muutamia auringonpalvojia hampaat kalisten. Keli ei todellakaan yltänyt uimapukulämpötiloihin, meidän mielestä ainakaan, mutta porukka tuntui ottavan ilon irti rantaelämästä. Jostakin olin bongannut Old West Cinnamon Rolls -kahvilan ja tokihan paikallista korvapuustia piti mennä maistamaan. Valitsimme porkkanakakun kuorrutteella päällystetyn pullan ja se todellakin oli maineensa veroinen! Ehkä suomalainen korvapuusti on hiukan parempi, mutta ei paljoa. Biitsiä tarpeeksi ihailtuamme jatkoimme ehkä hullunkurisimman kuuloiseen kaupunkiin, joka Kaliforniasta löytyy. Tanskalaiset siirtolaiset perustivat vuonna 1911 Santa Ynezin laaksoon Solvang-nimisen kaupungin ja yhäkin kaupunki näyttää olevan poimittu suoraan Tanskasta. Hupaisa paikka, josta sai ostaa kaikkea minkä nyt voi kuvitella olevan tanskalaista. Tai edes skandinaavista. Taasen oli kello hiipinyt sen verran eteenpäin, että oli aika etsiä yöpaikka. Tässä kohdin oli myös aika vaihtaa kuskia ja minäkin pääsin kuskin paikalta toteamaan, että tässä maassa on aika monikaistaisia teitä. Kunhan taas neljän kuukauden jälkeen muistui mieleen miten sitä autoa oikein ajetaankaan niin sain meidät ihan ehjänä Venturan lähistölle leirintäaluetta etsimään. Etukäteen hyväksi katsomamme KOA-alue olikin täynnä, mutta vieressä sattui olemaan taas yksi state park, jossa majoittuminen oli todella kohtuuhintaista. Ei siis muuta kuin rahat kuoreen ja tallelaatikkoon. Täällä päin selvästi leireily on yleistä viikonloppuhupia, sillä ei tälläkään alueella mitenkään huimasti tilaa ollut. Perjantai 13. päivä saatiin kunnialla päätökseen hirvittävässä metelissä, joka ei tällä kertaa johtunut ihmisistä vaan mm. linnuista, sammakoista ja heinäsirkoista.

Lauantaina matka jatkui kohti Los Angelesia, jossa ensimmäinen stoppi oli Hollywood-tekstillä. Se kuului ehdottomasti things to see -listalle. Aiemminkin Losissa käynyt Spiidi toimi sightseeing-kuskina pitkin Hollywood ja Sunset bulevardeja ja parkkeerasi Venice Beachin nurkille. Tunnin verran rantamaisemissa ja mun mielestä ainoassa paikassa, joka tällä Los Angeles-kruisailulla vaikutti edes vähän kivalta, hengailtuamme hypättiin taas Bobon kyytiin ja tyrkittiin GPSään uusi kohde. Los Angeles ei siis tehnyt vaikutusta. Yhä vain etelämpään Oceansideen kävi tiemme. Ajattelimme aamulla, että ehkä on ihan hyvä ajella Losin halki lauantaina niin liikennettä ei ole niin paljon. En edes halua tietää millaiselta liikenne näyttää arkena, sillä ajoittain kaikki tarjolla olleet 6 kaistaa olivat täynnä. Ei kykene ymmärtämään miten nämä ihmiset pysyvät järjissään kun ovat riippuvaisia omasta autosta. Kimppakyytiläisille on pyhitetty oma kaista, mutta jokseenkin surullista on, että jo kaksi ihmistä samassa autossa lasketaan kimppakyydiksi. New Orleansissa kuulimme Pietun vuodatuksia amerikkalaisten ajotaidottomuudesta ja 16 vuoden kokemuksella mies saattaa tietää mistä puhuu. Ainakin yhden asian todettiin olevan ihan totta: jos tien väri yhtäkkiä muuttuu, esim. harmaasta mustaksi, niin silloin jarrutetaan. Ei käsitystä miksi, mutta niin valtaosa teki.

Oceansidessa kävimme turisti-infossa kysymässä paikan leirintätarjontaa, joka osoittautui aika hyväksi, mutta kalliiksi. Muutaman mailin päässä oli kohtuuhintainen state park, mutta siellä ei vastattu puhelimeen, joten ajoimme tsekkaamaan tilanteen. Alue oli täynnä. Ei sinänsä yllättävää, onhan tänään lauantai. Mietimme etsiäkö halpa motelli Oceansidestä, mutta kaupunki on kuitenkin "vain" taas yksi rantakaupunki, jolla on pitkä laituri, joten päätimme ajaa maisemareittiä pikkukaupunkien halki San Diegoon saakka. Halpaa motellia kun tuskin yhdestäkään rajallisen tarjonnan pikkukaupungista lauantai-iltana löytyy. Kaikki matkan varrelle osuneet state parkit ja muut leirintäpaikat olivat täynnä ja San Diegon kulmilla oleva alue ryöstökallis. Levähdyspaikkoja, joilla voisimme yöpyä ilmatteeksi, luulimme olevan valtateiden varrella vaikka kuinka paljon, mutta koko matkalla Friscosta San Diegoon olemme tainneet nähdä kaksi tai kolme paikkaa. Eipä siis auttanut kuin ottaa kuponkiuutiset kauniiseen käteen ja etsiä parhaan hinnan lupaava motelli jostakin San Diegon liepeiltä. Super8 oli voittaja ja täällä yövymme kun emme muutakaan voi. Hiukan nälkä tässä kyllä on, sillä soitimme pizzeriaan tilauksen ja lupasivat toimittaa mätöt tunnin sisällä. Pitkälti toista tuntia myöhemmin soitimme, että missäköhän ruoka viipyy niin setä sanoi, että luuli kyseessä olevan pilatilauksen, sillä hän oli soittanut huoneeseen, mutta kukaan ei ollut vastannut.  Siispä tilausta ei koskaan toimitettu eteenpäin. Huoh. Puhelin ei todellakaan huoneessamme soinut. Taisi siis olla pilapizzeria kyseessä. Ei sitten syödä mitään, kun kumpikaan ei halua enää tänään ajaa senttiäkään.

Tähän mennessä reissu on sujunut hyvin vaikka kilometrejä on kertynyt jo reilu tuhat, varsinaista etenemää on kahdeksisen sataa. Rantareitti on pikkukaupunkeja pullollaan, joten usean päivän pysähdyksiä ei ole ollut tarve tai edes halu tehdä. Kuluneet viisi päivää kamera on ollut ahkerassa käytössä ja tehty reissu on kiintoisampi kuvina kuin sanoina. Kunhan nyt ensin saadaan kuvat (n. 1500 kpl) käytyä läpi niin pläjäytetään ne (ja kuvat myös kuluneelta kuukaudelta) näytille. Nyt relataan pari päivää San Diegossa ja jatketaan sitten matkaa itään.

-L