Iso lentotukipaatti makaa keskustan tuntumassa samassa rivissä vanhojen sukellusveneiden ja purjealusten kanssa. San Diegossa on yhä aktiivinen laivaston lentotukikohta ja koko kaupungissa tuntui olevan laivastohenki aika vahva. Spiidi on lentokoneintoilija, mutta Midway oli mielenkiintoinen paikka käydä myös mun mielestä. Alus ja lentokoneet ovat mielettömiä keksintöjä, etenkin kun ottaa huomioon, että USS Midway on aloittanut uransa jo 1945 ja teknologia on ollut himppasen eri luokkaa silloin. Mutta. Sitten kun muistaa mitä varten vempeleet on tehty niin karmii. Olin kuitenkin kiltisti enkä sota-angstaillut liikaa... Aluksella on entisiä miehistön jäseniä oppaina ja kuulin erään sedän kertovan kuinka Persianlahdella joka kolmas päivä Midwayhin käytiin tankkaamassa dieselit 8 MILJOONALLA dollarilla. Siis 8 miljoonaa pelkästään polttoaineeseen joka kolmas päivä. San Diegon kaduilla näkyi nytkin silmiinpistävän paljon kodittomia, joten rahanmeno sotilaallisiin tehtäviin suorastaan raivostuttaa. Mutta en nyt rupea kohkaamaan aiheesta, jolle en suoralta kädeltä voi mitään vaan jatkan aiheesta San Diego. Midwaylla pyörähti kolmatta tuntia, alus on älyttömän iso. Vaikkakin kahden aikojen saatossa tehdyn laajennuksenkin jälkeen se on pieni nykyaikaisiin lentotukialuksiin verrattuna. En kyllä käsitä miten kukaan on ikinä löytänyt sinne mihin on ollut menossa, sillä mut olisi saanut eksytettyä sokkeloisiin käytäviin hyvin helposti. Midwaylla palvelleet eivät ole voineet olla kovin isoja jannuja, sillä nukkumakortteerit olivat ahtaat, sängyt ehkä 70cm leveät ja umpipäätyiset eikä käytävilläkään turhaa tilaa pään ylle jäänyt. Aluksen kannella on 25 restauroitua sotilaskonetta ja eräs nimeltämainitsematon naishenkilö hiukan innostui leikkimään lentokonetta. Hups. Lentskareiden lisäksi kiinnostavin osio oli tietenkin komentosilta, joka oli ainut osa johon ei saanut mennä omin nokkineen. Meille sattui oppaaksi lupsakka vanha herra, itsekin aluksella palvellut entinen lentäjä. Varsinaisen kapteenin lisäksi sillalla on töissä "pikkupomo", jota kapteeni kouluttaa koko ajan työn ohessa vuoden ajan, jonka jälkeen kapteenin komennus loppuu ja pikkupomosta tulee kapteeni, jolle tulee uusi pikkupomo koulutukseen. Kapuilla on yleensä 25 vuoden palvelus takanaan, mutta muut sotilaat, jotka ohjaavat koneita laskeutumaan ovatkin sitten jopa alle parikymppisiä kloppeja. Oppaammekin sanoi, että vaikka hänen poikansa oli 18-vuotiaana varsin fiksu ikäisekseen hän ei olisi missään nimessä halunnut poikaansa lähellekään lentokonetta, jota itse lensi. Koska Midway oli ensimmäinen lajissaan alus lähetettiin Grönlannin nurkille "jotta nähtäisiin mitä sille käy äärioloissa". Reilukerho. Oppaamme oli ollut tuolla reisulla ja tarinoinnista todella voi päätellä ettei ollut kovinkaan lokoisaa seilaamista hyisillä merillä.
Midwayltä jatkoimme tallustellen rantaa pitkin etsien Top Gun-ravintolaa. Leffastahan pyörii nyt 25-vuotisjuhlaversio ja grilliraflan pihalla olikin tv-kamerat kuvaamassa uutisjuttuja legendaarisesta kapakista. Jatkettiin siis matkaa kohti Gaslamp Districtiä, vanhaa keskustaa, jossa reilut sata vuotta sitten oli pahamaineisia peliluolia ja bordelleja. Nyt meininki on kuitenkin hiukan erilaista. Käytiin pizzalla, kun lauantai-illan tilaukset meni poskelleen, ja vyöryttiin sitten pitkin katuja kauppoja ja kuppiloita vaklaten. Pysähdyin kuin seinään nähdessäni ehkä ihanimmanmahtavimmanupeimman vaatekaupan ikinä: Betty Page. Kauppa myy retroja 40-50-lukujen kolttuja ym superihqua. Mekkoja oli pakko käydä hiplaamassa, vaikka ei ollut mitään saumaa ostaa yhtäkään. Spiidi sai mut houkuteltua ulos kaupasta ja jatkettiin tallustelua, kunnes kello näytti jo lähes kuutta ja jaloissa tuntui noin seitsemän tunnin kävelyt. Loikkasimme siis bussiin ja menimme motelliin retkottamaan loppuillaksi.
Maanantaina siirryimme trolleyllä pari pysäkkiä Old Town Historic Parkiin, joka on 1840-luvulla perustetun yhteisön entisöity osa. Taloissa oli museoita sen ajan elämästä San Diegossa ja henkilökunta oli pukeutunut aikakauden vaatteisiin. Kuten puoli Amerikkaa myös San Diego on meksikolaisten rakentama ja meksikolaisten ravintoloiden ja kauppojen lomassa tuntui hetken aikaa siltä kuin olisimme palanneet rajan eteläpuolelle. Matka Los Angelesiin kesti tuolloin hevoskärryillä 35 tuntia. Nykyään autolla se menee neljässä tunnissa, bussilla ehkä kuudessa. Hauskaa, että asukasyhdistys ylläpitää sellaista konkreettista osaa historiasta, josta todella sai kuvan miten täällä elettiin toistasataa vuotta sitten. Jatkoimme taas junalla pari asemaa eteenpäin Little Italyn kaupunginosaa kohti. Junassa vastapäätä istui kundi, jonka kanssa juttu lähti -mistäs muustakaan kuin- Spiidin parrasta. Ash-niminen jannu oli tohkeissaan kuullessaan olevamme Suomesta, sillä hänen lempi-blackmetallibändinsä ovat Suomesta. Suosikkeihin kuului mm. Horna ja Finntroll ja innostusta herätti myös se, että horna tarkoittaa jotakuinkin helvettiä. Ashin tyttöystävä on puoliksi norjalainen, joten jannu tiesi paljon skandinaavisesta black metalista. Toisin kuin me. Juttu jäi vähän puolitiehen kun jouduimme jäämään kyydistä pois, mutta Ash jatkaa varmasti vielä innostuneempana Eurooppaan suuntautuvan hevifestarimatkan suunnittelua. Sen verran hypenä jannu oli.
Pikku Italia keskittyi lähinnä yhdelle kadulle, jolla oli muutaman korttelin verran italialaisia ravintoloita. Korttelit ovat ihan alkuperäiset italialaisten siirtolaisten asuttamat ja yhä kuului kaduilla, etenkin vanhempien puhumana, italiaa. Sanomattakin selvää, että stoppi oli valittu lounasta silmällä pitäen. Raviolit ja cannelonit olivat todella hyviä ja yhäkin vaan hämmästyttää miten halvalla täällä voi syödä ulkona. Tippikulttuuri selvästi, useimmiten ainakin, saa tarjoilijat olemaan astetta ystävällisempiä ja palvelualttiimpia. Alfredolle jätimme reilun tipin vallan mielellämme. San Diegon lentokentälle laskeutuvien koneiden reitti kulki suoraan viihtyisän kaupunginosan yli, tehden siitä jonkin verran epäviihtyisämmän, mutta koneiden bongailu oli hyvää ruuansulattelu viihdettä. Etenkin isommat matkustajakoneet tuntuvat menevän pelottavan matalalta puiden latvoja hipoen. Otimme vaihteeksi jalat allemme ja lähdimme kohti satamarantaa, jossa pällistelimme muiden kanssa vanhoja laivoja ja sukellusveneitä. Matkalla tuli pällisteltyä taas vaihteeksi arkkitehtuuria, pilvenpiirtäjiä tällä kertaa. Kävelimme pitkin poikin rantabulevardia, bongattiin jopa skandinaavisia juttuja myyvä kauppa. Suomalaista krääsää ei ollut paljoa, mutta eihän Suomi kai virallisesti edes ole Skandinaviaa. Charlotella on hieno teemuki, jossa lukee: Pray for me, I'm married to a Finn. Ja Pietulla tietenkin omansa: I'm not just perfect, I'm also Finnish. Tuollainen olisi aika hieno. Heh. Jälleen useiden mailien kävely rupesi tuntumaan jaloissa, joten suuntasimme edellisenä päivänä bongaamaamme leffateatteriin. Valinnanvaraa ei ollut paljoa, joten aivot narikkaan ja Thor 3Dnä pyörimään kankaalle. Kohtuuviihteellisen parituntisen jälkeen sukkuloimme junalla ja bussilla motellille kuin vanhat tekijät.
San Diego on mukava, juuri sopivan kokoinen kaupunki. Hyvin positiivinen asia oli suht' toimiva julkinen liikenne, joka tuntui kovasti olevan kehityksen alla. Vaikka junaradat tai bussireitit eivät ihan jokaiseen lähiöön reilun miljoonan asukkaan kaupungissa ylläkään niin park+ride -parkkipaikkoja on pääteasemien yhteydessä, joten autolla ei ole pakko tulla keskustaan saakka. Monihan toki tuntuu olevan kasvanut kiinni autoonsa, mutta ainakin on vaihtoehto tarjolla. Ainut asia, joka otti todella koville oli kodittomat ihmiset. Keskustan venesatamassa on oma laituri Marriotin 5-tähden hotellin vieraille ja loistojahtien vieressä ihmiset nukkuvat koko omaisuus tyynynä. En mene taaskaan sota-aiheeseen, mutta on julmaajulmaajulmaa, että ihmiset joutuvat asumaan kadulla kun valtio laittaa miljardeja "maailmanpelastamiseen". Eivät ehkä ihan kaikki kodittomat ole vastoin tahtoaan kadulla, mutta kenenkään ei pitäisi olla ns. hyvinvointivaltiossa asunnoton.
Täksi päiväksi eli tiistaiksi suunniteltu Balboa-puiston ja Hillcrestin ns. homoalueen rundailu jää väliin, sillä aamuyöstä saakka on satanut jokseenkin kaatamalla. Keli ei tietenkään ole paras mahdollinen myöskään autoiluun, mutta tie kutsuu ja lähdemme ajamaan kohti Arizonaa. Saas nähdä löytyykö aavikko-osavaltiosta muuta kuin kaktuksia.
-L
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti