18.08.11 Koh Phi Phi & Krabi Town, Thaimaa

Tyttöjen viikko alkakoon! Ja poikien tietty kanssa. Jeep oli hommannut Sinille ja mulle liput Phuket-Phi Phi-Krabi ja keskiviikkona minibussi noukki meidät kyytiin läheisen hotellin edestä. Phuket Townin satamassa kuski hutoi, että tuolta lippu ja liput löytyivätkin, kun meille oli ensin tyrkytetty jonkun kiinalaisen lippuja. Näytetäänkö me muka kiinalaisilta? Vene, laiva, mikä lienee paatti oli 60-luvulla valmistetun näköinen, mutta keli oli onneksi tyyni, joten suurempia pelkotiloja ei ehtinyt esiintyä parin tunnin matkalla.

Phi Phillä maksettiin 20 bahtin "luonnonsuojelumaksu" ja yritettiin päästä majapaikkoja kauppaavien miesten ohi. Ilmoitustaululle oli listattu kaikki (?) saaren hotellit hintoineen ja olimme jo yhteen bungalowi-paikkaan päätymässäkin. Tiskin takana ollut mies oli kuitenkin aivan väärällä alalla, sillä ensin hän ei meinannut lainkaan vastata kysymykseeni ja sitten kun vihdoin vastasi tiuski kuin olisin vähä-älyinen. Sellaisella asenneongelmalla kauppoja ei saatu aikaiseksi vaan päätimme lähteä jalkapatikalla etsimään hotellia. Meidät kuitenkin juoksi kiinni joku toinen hotellivälittäjä, joka lupasi, että hänen veljensä näyttää ilmatteeksi meille tien 400 bahtin hintaiseen huoneeseen. Koska meillä ei ollut oikeastaan mitään käsitystä mihin meidän kannattaisi suunnata, seurasimme poikaa. Huone oli kuitenkin niin kostea ja haisi kellarille ettei edes pohdittu jäävämme siihen, mutta jamppa kehoitti sitten kysymään naapurista. Sieltä löytyi 10 kertaa siistimpi huone ja hinnaksi muodostui pitkän harkinnan jälkeen samainen 400 bahtia. Käy!

Ensimmäisenä rantapäivänä rupesin jo pohtimaan millä ihmisten paksuihin kalloihin saisi ängettyä ajatuksen, että tyhjät juomapullot, sipsipussit, röökinatsat ym. voisi viedä mennessään eikä jättää rannalle lojumaan. Toki nousuvesi tuo oman osansa roskista rantsuun, mutta ei sinne mereenkään roskia tarvitsisi heittää. Ranta oli siis surullinen näky. Mielettömän hieno lahdenpoukama jäi hetkeksi multa huomioimatta kun vaan kauhistelin roskan määrää. Mihinköhän tarkoitukseen se saavuttaessa maksettavat 20 bahtia oikeasti menee? Sitten kun alistuin siihen etten voi asialle oikeastaan mitään, rentouduin ja nautin öllöilystä. Kunnes eräs paikallinen mies siivosi jätesäkillisen roskaa rannalta, käveli kolmen bissepullon kanssa rantaveteen, löi kaksi pulloista rikki ja heitti yhden syvemmälle. Mitämitämitä?! Kaverille tuli kai mitta täyteen siivouksesta ja thailaiseen tapaan ei menettänyt hermojaan vaan osoitti ennemmin mieltään. Sinin kanssa siivosimme sirpaleet pois, sillä ei edes pahimman vihamiehensä haluaisi astuvan sellaiseen määrään sirpaleita. Muovipussi johon sirut keräsimme kellui sopivasti vedessä. Surkuhupaisaa. Seuraava ongelma oli löytää roskis. Sellaista ei rannalta löytynyt ja sirpalepussi jäi sekalaiseen roskakasaan. Huoh.

Sini oli bongannut kyltin joka osoitti "Tsunami Villageen" ja mietimme onko se joku tsunamimuistomerkkipaikka vai mikä. Joulupäivän tsunami oli tehnyt selvää Phi Phistä, mutta hyvin on yhteisö noussut jaloilleen. Lähdimme kyltin osoittamaan suuntaan, sillä olimme päättäneet jättää näköalapaikalle kiipeämisen toiseen päivään. Kävelimme piiiitkää ylämäkeä puolisen tuntia ja totesimme, että ehkäpä se village tosiaan onkin pelkkä kylä eikä mikään sinällään näkemisen arvoinen juttu. Äkin huomasimme kyltin, jossa kerrottiin, että näköalapaikalle, jonne olimme aikoneet mennä jokin toinen päivä, on matkaa 2 kilometriä. Tienhaarassa oli pieni koju, josta olisimme ostaneet vettä, jos minä en olisi unohtanut rahojani huoneeseen tai jos Sinillä olisi ollut pienempi raha. Tonnilla ei oikein saa 30 bahtin vettä ostettua pienestä kojusta. Nestehukan uhallakin jatkoimme polulle, joka vei näköalapaikalle, jonne olimme aikoneet mennä jokin toinen päivä. Taapersimme metsässä, jossa onneksi oli asteen, pari viileämpää kuin kadulla ja näköalapaikalle saavuttuamme totesimme maisemien olevan vaivan arvoiset. Tämä olisi siis se joku toinen päivä, sillä uudestaan emme kiipeäisi mäen päälle. Laskeutuminen sujui huomattavasti leppoisammin: parisataa rappusta alas ja olimme aivan hotellimme nurkalla. Sinille kiitos tämän spontaanin urheilusuorituksen mahdollistamisesta. Irkkubaarista saimme urheilujuomaksi jääkylmät Stowfordit, jotka maistuivat äärettömän hyvälle. Länkkärijuomalla tosin oli länkkärihintakin: kaksi tuoppia maksoi enemmän kuin yksi yö huoneessamme.

Phi Phillä on tietenkin paljon sukellusfirmoja ja kauppoja, joista saa mitä tahansa mitä rantalomalla ei koskaan tiennyt tarvitsevansa. Yksi päivä pyhitettiin shoppailulle sillä vaatekaupat olivat oikeastaan aika hyviä. Etenkin pieni vintageliike oli hyvä löytö kaikkien halpisvaatemyymälöiden joukosta, mutta yllättäen olen liian iso myös aasialaisiin vintagevaatteisiin. Jos vaikka poistattaisi pari kylkiluuta ja silleen...? Sini löysi itselleen kaupasta hienon lompakon, joka oli käsityönä tehty ja kaikki kappaleet ovat siten uniikkeja. Myyjä sanoi, että lompakoiden tekijä on "very old man, 67 years old". Very old? Niin kai sitten. Suomenkielen tunnistavista kauppiaista ei päässyt Phi Philläkään eroon, mutta normaalit mitä kuuluu -huudahdukset eivät olleet mitään täydellisesti äännettyyn "minä anta sinulle hyvä hinta, kaksisataa batia". Pelottavaa.

Monessa baarissa oli iltaohjelmana tulishow ja yksi sellainen käytiin katsomassakin. Kaverit olivat tosi taitavia ja kaikesta päätellen laji on fyysisesti tosi rankka. Yhden esiintyjän kroppa nimittäin oli niin timmi, ettei mulla ole minkäänlaista käsitystä minkä näköinen jannu oli kasvoiltaan. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Yleisön jokainen länkkärimies, joka käyttää rahaa ja aikaa kuntosalitreeneihin oli varmasti kade siitä lihaksistosta. Mäkin melkein olin. Toinen saaren viihdytysjoukko on kissat, etenkin niiden pennut. Yksi minimauku oli polleeta jätkää kaupan portailla, kunnes teki vahingossa kuperkeikan alemmalle portaalle. Pokerinaama piti ja kisu rupesi pureksimaan portaalla lojunutta flipflopia sen näköisenä, että tätähän mä just etsinkin. Hih. Thaimaassa kun ollaan niin potkunyrkkeily on se juttu. Phi Phin reggaebaarissa lajia pääsi seuraamaan livenä. Baarilla ei todellakaan ole mitään tekemistä reggaen kanssa, mutta ei anneta sen häiritä. Kuppilassa on siis nyrkkeilykehä ja asiakkaat saavat nousta siihen lyömään ja potkimaan toisiaan. Asianmukaiset varusteet saa lainaksi ja palkkioksi uroteosta saa sangollisen viinaa. Hiukan varovaista oli poikien toiminta kunnes kehään pääsi alle 20-vuotias kundi, joka ilmeisesti harrastaa lajia. Myös lajia harrastanut veljenpoikani Joonas olisi siinä kapakissa elementissään, tuomarille tosin saattaisi tulla kehässä kiire. Kun halukkaita potkijoita ei enää löytynyt oli näytösottelun aika, mutta kyllä mun mielestä edes eturiviin pitäisi muutama veriroiske lentää. Ei lentänyt.

Garden Inn oli osoittautunut hyväksi majapaikaksi, mutta toiseksi viimeisenä yönä rankkasade oli katolle liikaa ja vesi tip-tip-tipahteli suoraan sänkyyn. Kyseessä oli vielä kuningattaren syntymäpäivä, jolloin lähes mitkään baarit eivät myyneet viinaa. Tylsät synttärit. Ne harvat baarit, jotka möivät olivat sitten pullollaan populaa ja neljän jälkeen hotellia lähestyi tasainen älämölö, joka pysähtyi johonkin huoneemme läheisyyteen. Katosta tippuva vesi ja humalaiset junnut pitivät meitä hereillä aamuviiteen saakka. Sen siitä saa kun ei jaksa juhlia. Aamulla onneksi saatiin uusi huone, jossa sänky tosin oli astetta graniittia kovempi, mutta ainakaan seuraavan yön sateet eivät tulleet kämppään sisälle.

Viiteen päivään Phi Phillä mahtui (huolestuttavan) paljon unta, rannalla loikoilua ja yleistä hengailua. Roskaisesta rannstaan huolimatta Koh Phi Phi on kaunis, kiva saari, jossa voisi joskus uudelleenkin viettää viisi päivää. Siitä olikin sitten hyvä jatkaa venholla Krabi Towniin ihmettelemään taas mantereen elämää. Krabilta olisi löytynyt ihan superhalpoja huoneita, mutta me otimme ensimmäisen kohdalle osuneen, joka köyhdytti meitä huimat 4 euroa per naikkonen. Krabi-exploraatioomme kuului Tiger Cave Temple, Ao Nang ja Krabi night market. Aikataulu mahdollisti siis löysäilyn.

Temppelialue on isohkon vuoren juurella ja rinteillä, huipulle saa kiivetä 1237 porrasta, jos ihan välttämättä haluaa. Me tyydyimme vähempään porrasmäärään ja kävimme ihmettelemässä luolia, joissa nimensä mukaisesti on ennen muinoin asunut tiikereitä. Nykyään lähinnä koiria. Munkit asuvat metsässä hassuissa pikkutaloissa, joista osa on rakennettu kallionkoloihin. Eksoottista vaikutelmaa rikkoi vähän se, että mökeissä on sähköt ja metsässä vesivessat ja jopa pyykinpesukoneet. Moderneja kaapujätkiä. Metsän rauhasta ei taas ollut kuultukaan vaan korvia huumava möykkä lähti linnuista ja muista elikoista. Pukukoodi meillä sattui hiukan olemaan hakusessa. Sinillä oli paidassa hihat ja taas ne ei-liian-säädyttömät sortsit, joten ihan semisiveellinen asu. Mä olin sentään tajunnut ottaa sarongin mukaan, jotta sain sääret piiloon, mutten ollut osannut aavistaa ettei olkapäätkään saisi näkyä. Mulla olikin sitten hyvin improvisoitu toispuoleinen munkkikaapu, näkyyhän niilläkin toinen olkapää. Eivätkä munkit tuntuneet olevan moksiskaan, ainakin musta näki, että mä kovasti yritin verhoutua. Vanha suloinen nunna solmi ranteisiimme "suojelunarut" ja saimme kunnian lahjoittaa 20 bahtia temppelille tyrkkäämällä hiekkakasaan tikun, jonka nokassa seteli liehui. Onpahan turvallista kulkea kun Buddha katsoo perään.

Hotelliamme vastapäätä oli pikkuinen baari, jossa ilta vierähti halvan bissen ja talon tarjoamien pelikorttien parissa. En kylläkään ymmärrä miten Sini pystyi voittamaan mut Maijassa parikymmentä kertaa putkeen. Huonot kortit.

Käytiin tsekkaamassa tyhjät rannat ja perusturremeininki Ao Nangin rantakohteessa, joka on puolen tunnin päässä Krabi Townista. Aurinkomatkojen toimisto sai huonot kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää, mutta alueen eteläpäässä voisi viettääkin aikaa. Se oli vähemmän turistoitunut ja mainiot maisemat sekä etenkin ne typötyhjät rannat saivat pistämään paikan mieleen. Krabi Town on ihan hauska pikkukaupunki, jossa vierähti mukavasti kolme päivää. Lomallahan päivä aina rakentuu ruoka-aikojen ympärille ja onnekkaasti hotellimme oli vain parin minuutin kävelyn päässä Krabi Night Marketista. Krabin yötori oli herkullinen, etenkin peanut butter thaipannukakku. Mutta melkein mikä tahansa mihin laitetaan PB:tä ja niin paljon voita on väkisinkin hyvää. Pannarin lisäksi kaupungin suurimman risteyksen liikennevalot ovat maininnanarvoiset.

Paluumatka Phuketiin hoidettiin maitse, vaikkakin näin jälkiviisaana ajattelen, että veneellä olisi saattanut olla fiksumpaa. Minibussi haki miedät hotellilta klo 11. Se vei meidät noin 10 minuutin päähän johonkin tien laitaan, jossa oli paljon muitakin turisteja. Seuraavan minibussin kyytiin nousimme noin klo 12, kun tajusimme kysyä, että mikäs kyyti menee Phuket Towniin. Suunnilleen kaikki muut kohteet oli jo huudettu kovaan ääneen. Mahduimme Patong Beachille menevien kanssa samaan autoon. Pääsimme lähtemään siinä puolenpäivän aikoihin, toki auto piti vielä läydä tankkaamassa. Sitten vajaan tunnin kuluttua oli aika kuskin tupakkitauolle. "Ten minutes". Siis kaksikymmentä. Itse istuin takarivissä, mutta Sini oli aitiopaikalla kuskin takana seuraamassa miten ADHD kuski olikaan. Kuulemma kännykkään puhuttiin, tukkaa suittiin, niskaa rapsutettiin ja jokaisen temppelin kohdalla "tööt" ja kädet irti ratista, jotta voi tervehtiä temppeliä. Eikä meinannut tulla kolari kuin kerran. Onneksi oli ranteessa se suojelunaru. Seuraava stoppi olikin sitten jo Phuketin puolella jollain matkatoimistolla, joka halusi listan matkustajien hotelleista. Meillähän ei sellaista ollut vaan halusimme Phuket Towniin, josta pääsisimme Chalongiin paikallisbussilla. Minibussi ei kuulemma mene Phuket Towniin. Jaa, no kun me ostettiin liput Phuket Towniin eli joku vie meidät sinne. Rouva virkailija "suositteli", että jäisimme läheiselle Tescolle ja ottaisimme taksin, joka maksaisi 100 bahtia per nenä. Juu ei kun ollaan ostettu ne prkleen liput Phuket Towniin niin haluamme sinne, jotta voimme ottaa paikallisbussin joka maksaa 30 bahtia per nenä. Minibussi ei meitä sinne kuitenkaan veisi, joten jäimme odottamaan jotakin vaihtoehtoista kulkuvälinettä, joka tulisi kuulemma vartin kuluttua. Hyvin täsmällisesti 15 minuutin päästä pihaan ajoi henkilöauto, jonka ratin takaa nousi pieni mummeli. Hän veisi meidät Phuket Towniin. Hienoa. Tädillä oli kojelaudan päällä pieni tv, josta kai seurasi ajaessaan saippuasarjaa ja kun vihdoin olemme Phuket Townissa hän oli jättämässä meitä kaukobussiterminaaliin. Näin oli kuulemma ohjeet olleet. Ei. Täti kiukustui ja soitti matkatoimistoon, josta kiven kovaa väitettiin meidän halunneen sinne. Puhelin tyrkättiin Sinille, joka toisti useaan otteeseen "ei, me sanoimme haluavamme paikallisbussipysäkille, jotta pääsemme Chalongiin paikallisbussilla". Huoh. Mummeli kirosi ja jatkoi matkaa vaikka yritimme sanoa, että jätä meidät tähän, kyllä me pysäkki löydetään. "You pay me! I no to Chalong!" Ei, ei, mummeli, päästä meidät pois. Kiukkuisen jupinan saattelemana täti kuitenkin ajoi meidät pysäkille. Minä kun luulin etteivät thaimaalaiset menetä hermojaan julkisesti. 180 kilometrin matka Krabilta Phuketiin kesti kaikkiaan noin viisi tuntia. Vau.

Samaan aikaan toisaalla... Kuluneen kahdeksan päivä aikana Spiidi on ollut pinnan alla kuusitoista kertaa. *blub blub blub blub*

-L