Aamiaisella tavattiin Sinin kaveri Nora ja kahden kokeneen Bali-reissaajan opastamina vietimme ensimmäisenä aikaa rannalla loikoillen ja paikallisessa pikkuravintolassa, warungissa, lounastaen. Amerikassa lommolle painunut budjetti huokaisi helpotuksesta noin viiden euron laskua. Kahdelta hengeltä siis. Illalla suunnimme Bali Rockiin, jossa musisoi Sinin ja Noran kaveri Boy, mutta kun pääsimme paikalle niin Boy pakkaili juuri kitaraansa pois. Pienen kommunikaatiosekaannuksen aiheuttama keikalta myöhästyminen. Ei siinä auttanut kuin tilata Bintangit ja istua rupattelemaan. Myöhemmin seuraan liittyi myös Yansen ja koska livebändi oli kököhkö vaihdoimme paikkaa Drunken Monkeysiin, jossa Sini ja Spiidi taistelivat bilispöydän herruudesta. Hyvin viihdyttävää katseltavaa, vaikka kaikki pallot pysyivätkin pöydällä. Kävely takaisin hotellille oli päiväistä haastavampaa, sillä skoottereiden ja taksien lisäksi kaduilla kulki myös bilekansaa. Yökerhot olivat heränneet ja kullakin oli kai tarkoituksena rikkoa ohikulkijoitten tärykalvot ennen kuin joku toinen baari sen ehtii tehdä. Sisällä musiikki ei kuulemma ole niin kovalla, mutta enpä lähtisi itse sitä tarkistamaan. Boomboomboom sano.
Tiistaina lähdimme metsästämään edellisenä päivänä bongaamaamme pesulaa Poppiesilta, pikkukadulta, jonne päästäkseen täytyy selviytyä ehjänä skoottereiden ja autojen lomasta noin pari metriä leveillä kujilla. Helppo homma. Emme tosin ehtineet pesulalle saakka kun jostakin sekatavara kaupasta vanha mummukka hyökkäsi toistellen "laundry, laundry". Hintaa kysyessäni noin 35-kiloinen alle puolitoistametrinen tätönen otti aika ison pyykkipussimme käteensä "veri hevi, ten kiilous". No ei nyt ihan, että jos vaikka sovitaan, että siinä on 5 kiloa. Kun pääsimme hinnasta sopimukseen pyykkimme hävisi jonnekin kaupan uumeniin emmekä voineet kuin toivoa, että ne ovat siellä puhtaina kun noudamme ne sovittuna aikana. Todella rankalta skootterienväistelyreissulta palattuamme liityimme jo uima-altaalle linnoittautuneiden Noran ja Sinin seuraan. Rankkaa on elämä, koska nälkä hätyytti meidät liikkeelle muutaman tunnin sluibailun jälkeen. Noralla tosin riitti itsensägrillailuintoa, sillä hänen lomansa läheni loppuaan.
Lähdimmepä siis kolmin lounastuksen kautta hiukan rauhallisempaan Legianin kylään/kaupunkiin/alueelle etsimään majoitusta. Nappasimme taksin, sillä jalan eteneminen ei aina ole rentouttavinta ja taksit ovat ilmastoituja. Vanha kunnon sanonta "kävellen olisit jo perillä" tosin varmasti päti matkanopeuteemme, sillä Balilla ei tunnu olevan minkäänlaisia liikennesääntöjä. Jos haluat edetä jonnekin mene, äläkä odota, että sinulle annetaan tietä. Siinä vaiheessa kun risteyksessä autoja ja skoottereita tulee neljästä suunnasta, myös vastaantulijoiden kaistalla, alkoi selvästi jopa kuskimme pinna kiristymään. Jostain syystä hänen tapansa "viilentää" tunteitaan oli veivata ikkuna auki ja päästää pakokaasuinen lehmänhönkäys sisään autoon. Hmmm. Pääsimme kuitenkin ennenpitkää perille Bintangille. Tällä kertaa ei siihen olueen vaan supermarketille. Bintang meinaa tähteä, joten se on luonnollisesti mainio nimi mille tahansa tuotteelle tai yritykselle. Mahdollisista sekaannuksista viis. Kaupalta kävelimme taas pikkukujille eikä meillä ollut enää mitään tietoa mihin Sini meitä vie. Pieni majapaikka, home stay, löytyi kuitenkin. Henkilökunnasta paikalla oli vain suloinen mopsi jonka kieli näytti jämähtäneen sen hampaiden väliin. Varausta hauva ei kuitenkaan osannut ottaa vastaan joten jatkoimme toisia kapeita kujia pitkin Lumbung Sari Beach Inniin. Sini on siellä jo kantis, kaikki tervehtivät iloisesti "oh you're back, welcome!". Heh. Sieltäpä löytyi kiva kolmen hengen bungalowi, joten meillä on perjantaina koti johon palata parin päivän vuoristoreissultamme. Jee. Edellisen illan onnettomasta aikataulusekaannuksesta oppineena osasimme mennä Bali Rokiin Boyn vielä soittaessa. Hyvää seuraa ja hyvää livemusaa, mitä sitä muuta. Ai niin: Bintangia. (Sitä olutta.)
Sinin poikkis Bayu oli järkännyt meille keskiviikkoaamuksi serkkunsa Ketutin viemään meidät vuorille (ja hakemaan pois parin päivän kuluttua). Oli kivaa päästä pois Kutan kuhinasta näkemään sitä oikeaa Balia eikä vain sitä krääsäkauppa-baari-rivistön alle hukkunutta osaa. Päämäärämme oli Munduk. Majapaikaksi valikoitui muutaman kyselyn jälkeen upealle vuorenrinteelle pykätty Puri Alam Bali, sillä sieltä löytyi neljän hengen huone, jonka parvekemaisema avautui vuoristoon. Vau. Enkä edes kehtaa kertoa miten halvalla. Ilta meni superrennosti korttia ja Yatzya pelaten tai kukin omissa oloissaan lukien. Syömäänkään ei vaivauduttu hotellin kattoravintolaa korkeammalle. Tai siis kauemmas. Portaiden kiipeäminen valmisti seuraavan päivän trekkiä varten ja melkein jo ajateltiin oliko se sittenkään hyvä idea.
Trekille lähtivät tehotytöt, Spiidi jäi nauttimaan omasta rauhasta. Ei voi syyttää kaveria: ensin on matkustanut 5 kuukautta naisen kanssa ja yht'äkkiä naisia onkin kolme. Oppaamme oli mukava vain hiukan englantia puhuva mies, jonka nimen olen jo unohtanut, mutta jos hän on balilainen hänen nimensä on joko Ketut, Made, Nyoman, Kadek tai Wayan. Täällä ollaan niinkin mielikuvituksellisia, että oli lapsi poika tai tyttö hänelle annetaan yksi noista viidestä nimestä. Onneksi lempinimet on keksitty. Trekki oli kuvaukseltaan "helppo" reilu parin tunnin kierros kahdelle vesiputoukselle. Matkalla saimme väistellä reviiriään vahtivia kiukkuisen kuuloisia koiria, ihailla vesiputousten lisäksi avocadopuita, vaniljakasveja, kaakaopuita, rambutanpuita, banaanipuita, kahvipensaita, isoja bambuja ja auton varashälyttimeltä kuulostavan linnun "laulua". I kid you not. Lintu on kuulemma todella pikkuinen, mutta sen ääni aivan käsittämättömän kova. Luonnonrauhaa tosiaan. Yhteenvetona tulimme siihen tulokseen, että trekki ei ollut "helppo", mutta kaiken hien ja läkähtymisen arvoinen. Opas ei näyttänyt juuri edes hengästyvän, mutta hän kulkeekin reitin joskus jopa pari, kolme kertaa päivässä. Supermies. Ilta meni muuten ihan samoissa merkeissä kuin edellinenkin, kattoraflaan kiipeäminen otti vain vähän kovemmalle.
Perjantaina hyppäsimme taas Ketutin kyytiin, tällä kertaa totaalisen rentoutuneina. Vaikka ei siellä maaseudullakaan ihan hiljaista ollut. Skoottereiden lisäksi kukot ja koirat pitivät omaa konserttiaan, jopa keskellä yötä, mutta aina ne äänet klubibassot voittaa. Nora suuntasi melkein samointein lentokentälle jättäen Sinin yksin vastuuseen Bali-oppaan hommasta. Illalla Bayu kävi näyttäytymässä ja muuten nautimme bungalowimme pehmeästä sohvasta ja sen yllä jokseenkin kovaäänisesti kolisevasta ja natisevasta tuulettimesta. Hyvin tarttuva, etten sanoisi, että manee komppi.
Seuraavat päivät kuluivatkin sitten äärimmäisen stressittömästi joko rannalla, uima-altaassa, ravintolassa tai kolisevan tuulettimen alla. Henkilökunta vain naureskeli kolinalle ja "sorry". Eihän siinä, musiikki talon puolesta. Sunnuntaina kävimme jälleen kuuntelemassa Boyta, tällä kertaa Swishissä. Edellisellä kerralla Boy kysyi oliko meillä jotain biisitoiveita, mutta eihän Spiidi osaa toivoa kuin heviä, joka ei nyt varsinaisesti ole trubaduurimusaa. Jannu oli sitten ottanut biisitoiveen aika kirjaimellisesti ja saimme kunnian kuulla äärettömän hienon akustisen sovituksen Iron Maidenin Trooperista. Ei mikään turha muusikko kun oli muutamassa päivässä opetellut ihan uuden kipaleen. Vau. Maanantai-iltana keikkansa jälkeen Boy liittyi seuraamme bungalowillemme ja pelasimme ristiseiskaa Bintagin ja paikallisen rommikolan avustuksella. Kauneushoitoloita on joka kulmalla ja tokihan sitä piti elämänsä ensimmäistä kertaa käydä sellaisessa ihanassa turhuudessa kuin pedikyyri. Olisi voinut luulla, että hinnassa oli pilkkuvirhe, mutta ihan miten tahansa hintaa euroiksi muutti ei siitä paljoa yli neljää euroa saanut. Lopputuloksena Sinillä fuksiat kynnet ja mulla (hemi)oranssit. Lakatut varpaankynnet ekaa kertaa puoleen vuoteen, mitä luksusta!
Yhtenä aamuna vettä tuli kuin saavista ja vessan katto päätti tiputella vesiä sisälle. Eipä tuo paljoa haitannut, mutta sitten Spiidi huomasi, että myös mökin katto oli vuotanut yhdestä kohdasta, joka luonnollisesti oli se kohta jonka alla oli läppäri. Ärräpäät lenteli sinä aamuna aikamoisesti, sillä kone oli kastunut jonkin verran eikä suostunut käynnistymään. Hotellilla ei tietenkään ollut vakuutusta eikä respan mukaan Balilta löydy tahoa joka osaa korjata mäkkejä. O-ou. Omaan vakuutusyhtiöön lähti viestiä, mutta onneksi Bayu osasi neuvoa paikkaan, joka myy Applen tuotteita. Selvittiin säihkähdyksellä, sillä vain laturi oli hajonnut (sekin luultavasti Meksikon ja USAn säälittävän kehnon, laturia napsuttaneen, sähkövirran takia. Pienellä viiveellä tosin). Uuden sai kun iski miljoonan pöytään. Hyvä niin, sillä uusi kone olisi maksanut huomattavasti enemmän. Etenkin kun se olisi lähdetty hakemaan Honkkarista, jossa se on halvempi kuin täällä. Hehee!
Balin vedenalainen elämä oli aika tarkistaa ja torstaina Bayu lähti seuraksemme Nusa Duan vesielämyspaikkaan. Elämys ei ollut ihan sellainen mitä odotimme, sillä populaa oli todella paljon. Tinkasin snorklauksen hintaa raivokkaasti alaspäin, kunnes kauppias oli jo valmis heittämään mut niska-perse-otteella jontkaan. Saimme jotakuinkin hyvän hinnan ja kipusimme varusteinemme veneeseen. Aallokkoa oli jonkin verran ja se nyt ei yleensä ole snorklailijan kaveri. Eikä tälläkään kertaa. Etenkään kun koko homma oli niin röyhkeää rahastusta, että oksat pois. Samalla pläntillä oli kymmenen venettä joiden lomassa piti yrittää snorklailla muiden samaa tai eri lajia harrastavien turrejen joukossa. Vesi oli tietenkin ihan sameaa veneiden moottorien pyörityksessä. Sitten kun halusi takaisin veneeseen, niin kapuja ei laisinkaan kiinnostanut mihin suuntaan heidän purkkinsa seilaa ja nauru oli kaukana kun ui holtittomasti heiluvien purkkien joukossa. Argh. Sen, että meille tarjottiin leipää, jolla ruokkia kaloja olisi pitänyt riittää vinkiksi ettei tässä paikassa tiedetä snorklauksesta mitään. Aikamme rannalla hengailtuamme päätimme, että olisi aika jatkaa matkaa johonkin mistä saisi lounasta. Ei muuten mikään ongelma, mutta kuskimme oli tehnyt katoamistempun. Bayulla oli jo tulla savua korvista kun miehen kännykkään ei saanut yhteyttä eikä häntä löytynyt mistään. Auto oli kuitenkin parkkiksella eli ei mies kovin kaukana voinut olla. Ehkä puolituntisen sapenkiehuttamisen jälkeen mies löytyi nukkumasta vessasta. Haloo. Mies on Bayun sedän tuttu, joten oletimme hänen olevan luotettava, mutta hups. Sen suuremmitta hämmingittä jatkoimme matkaa kohti Uluwatua. Perillä odotti mahtavat merimaisemat, massiiviset aallot ja paljon surffareita. Poikien silmäniloksi surffityttöjä oli valitettavan vähän ja hlökohtaiseen makuuni surfer dudet ovat aavistuksen aliravitun näköisiä. Mutta hienosti he aalloilla osaavat temppuilla ja merimaisemissa riitti silmänruokaa ihan kyllin.
Biitsiloikoilun jälkeen siirryimme läheiselle temppelialueelle, jossa hienon merenrantatemppelin ja varastelevien apinoiden lisäksi on joka ilta perinteinen balilainen kecak-tulitanssi-esitys. Alueelle päästäkseen liian paljaat sääret kiedottiin saronkiin ja vyötäsille saatiin huivi. Apinoita oli todellakin riittämiin ja jopa aurinkolaseista oli syytä pitää kiinni. Eräs pikkutyttö sai varmasti elinikäisen apinatrauman, kun apina kävi kiinni tytön kenkään ja yritti väkisin repiä sen irti. Elukka oli vaikea pelottaa pois ja tyttörukan kiljuminen oli raastavaa. Apinahyökkäyksiltä vältyttiin ja suuntasimme amfiteatteriin, jossa alkaisi juuri auringonlaskun aikaan tanssi. Hindujen "pyhä kangas" on mustavalkoista ns. keittiöruutua, siihen on kiedottu temppeleiden patsaat ja myös kecak-miehillä oli samaisesta kankaasta sarongit. Ja hibiskuksen kukat korvan takana. Sivukommenttina mainittakoon, etten ollut tietoinen kyseisen kuosin tarkoituksesta kun ostin bikinit Meksikosta. Ne ovat samaa kuosia. Hups. Onneksi minua ei kuitenkaan ole syytetty jumalanpilkasta. Mitäpä tietämätön turre tyhmyydelleen voi. Kecak-tanssissa nimensä mukaisesti toistettiin kecakia, mutta tarina kertoi prinsessasta ja siinä oli apinoita ja ties mitä kaikkea. Emme ihan pysyneet mukana juonessa ohjelmalehtisestä huolimatta, mutta show oli hieno. Prinsessojen ilmeet kuvasivat tunteita niin hyvin, ettei jäänyt arvailujen varaan milloin oltiin kauhistuneita ja milloin onnellisia vaikka tanssiliikkeet pysyivät samoina. Valkoinen apina (näyttelijä) villiintyi loikkimaan yleisön joukossa ja Spiidin kalju sai hyväksyvän taputuksen. Pitkän, mutta hauskan päivän ilta päättyi kahdeksan aikoihin hotellille.
Etelä-Balin liikenteestä taisi jo saada sen kuvan, että se on kaaosta. Skoottereita on hillittömät määrät ja niiden päällä kuljetetaan ihan mitä vain. Superhässäkästä huolimatta turret ajavat skoottereilla kaaoksen joukossa. Me kuitenkin haluamme jatkaa matkustamista hengissä, ilman kipsejä tai edes asvaltti-ihottumia ja olemme tyytyneet apostolinkyytiin sekä takseihin "kotinurkilla" ja erikseen tilattaviin transportteihin päiväretkillä. Jos itsekseen lähtee käymään jossakin myös skootteri-transport on hyvä vaihtoehto, mutta siihenkin tarvitsee olla tarpeeksi kylmäpäinen. "Transport" onkin se yleisin mitä turrejen perään huudellaan. Maaseudulla ja vuoristossa pätevät samat ei-mitkään-liikennesäännöt, mutta liikennettä on sen verran vähemmän, että siellä skootterointi saattaisi jopa onnistua. Autojakin voi vuokrata, mutta korruptoituneessa maassa on riskinsä joutua poliisin pysäyttämäksi, eikä tilanteesta sitten selviä kuin latomalla rupioita pöytään. Paitsi jos puhuu sujuvaa indonesiaa tai balia. Toki täällä olemme rikkaita vaikka koto-Suomessa persaukisia eikä lahjussummat varmasti paljoa budjettia notkauttaisi. Valuutta onkin sitten asia erikseen. Kertanosto automaatista tekee meistä miljonäärejä, sillä 1,25 miljoonaa on reilut sata euroa. Kesti muutaman päivän, että sai aivonsa taas säädettyä uudelle vaihtokurssille, mutta nyt on jo hyvin hallussa miten käsittämättömän halpaa kaikki on. 20 000 rupiaa oluesta on jo tosi paljon. Siis 1,20 €. Budjettimme kiittää.
Itse olen ensikertalainen Aasiassa, jos 18 vuoden takaista vierailua Intiaan ja Nepaliin tai Honkkarin pikavierailua ei lasketa. Kulttuurin erilaisuus oli se mihin kiinnitin ensimmäisenä huomiota, sillä hälinä ja liikennekaaos oli odotettavissa. Uskonto on täällä arkea, kahdesti päivässä hindut vievät uhrilahjoja temppeleihin tai tienristeyksiin. Tapahtumaa varten laitetaan pyhävaatteet päälle ja riisi keitetään varta vasten. Lahjoihin ei tietenkään ole soveliasta astua ja ajoittain skodejen lisäksi uhrilahjojakin saa väsitellä ihan urakalla. Lahjat ovat pieniä lehdistä taiteltuja koreja, joissa on kukkia, keitettyä riisiä, suitsuke ja milloin tupakka, rahaa tai karkkia. Temppeleitä on joka nurkalla ja pieniä miniaurinkovarjolla varustettuja koristeita valotolpissa. Jopa ravintoloissa on sisällä temppeli. Barong-hirviö on se hauskimman näköinen hahmo, joka suojelee ihmisiä pahoilta hengiltä. Kyllähän sellaiselle hahmolle kannattaakin riisit ja tupakit viedä, että pysyy tyytyväisenä. Päivittäisten rituaalien lisäksi seremonioita on kuukausittain, jolloin "kaikki" menevät kotikyliinsä suuria juhlallisuuksia varten. Juuri Mundukista palattuamme oli Kuningan-seremonia ja Legian oli kuin autio kylä kun suurin osa paikallisväestöstä oli kylissään.
Osa Balista on tutkittu ja huomenna matkataan Gili-saarille muutamaksi päiväksi pois Legianin hälystä. Valkoinen hiekka ja turkoosi tyyni meri, here we come!
-L
P.S. Pyykit saatiin puhtaina takaisin ja ihan luvattuun aikaankin. Jee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti