Perjantai alkoi ei-niin-pirteästi kello 05.30. Matka Gili Trawanganille starttasi kuuden jälkeen minibussilla, joka vei meidät Padang Pain lauttasatamaan parin tunnin päähän. Siellä ehdimme jopa aamiaistaa ennen nousemista hyvinkin kulahtaneen autolautan kyytiin. Istumapaikat löytyivät katetulta kannelta ja ajatus siitä, että kikottaisimme niillä pehmustamattomilla muovipenkeillä seuraavat 4,5 tuntia sai normihien lisäksi muutaman tuskanhien pisaran kihoamaan otsalle. Siinä sitten yritimme parhaamme mukaan viihdyttää itseämme ja toisiamme. Seuraava minibussi odotti Lombokilla ja sen kyydissä huristimme pari tuntia. Viimeinen pysähdys ennen Giliä oli ns. matkatoimistolla eli pienessä ravintelissa, jossa ruokimme itsemme ylihintaisilla ja alikokoisilla jaffleilla. Noin tunnin odottelun jälkeen meidän hätisteltiin rantaa kohti ilman sen parempia neuvoja. Espanjalais-brittiläisen perheen kanssa siinä tuumittiin, että kukakohan meidät huolii kyytiin. Vihdoin joku huuteli "Gili Trawangan!!" ja pääsimme osaaottavaisina hihittämään matkalaukkujen kanssa matkustaville. Laiturit kun ovat aivan turhia ja veneisiin kahlataan rannasta tavaroitaan parhaansa mukaan kuivana pitäen. Kun vene oli lastattu noin 40 turistilla, muutamalla paikallisella ja jonkun ravintolan tavarakuormalla pääsimme vihdoin viimeiselle etapille. Matka oli tässä kohtaa kestänyt jo lähes 12 tuntia, mutta onneksi tuntunut lyhyemmältä, eikä hitaasti vuorten taakse laskeutuvaa aurinkoa ihaillessa keksinyt valittamista. No okei, ehkä vähän nälkä.
Rannalla luonnollisesti oli useita homestaytaan kauppaavia miehiä ja lähdimme seuraamaan sitä, jonka huone olisi vain 160 000 rupiaa. Hinta kuulosti aivan liian halvalta, mutta huone oli kaikkea paitsi hyttysverkkoja vaille täydellinen. Sini kuitenkin on sen verran allerginen itikan pistoille ettei verkottomat ilmanvaihtoluukut käyneet päinsä ja jouduimme kovasti pahoitellen jatkamaan matkaa. Toivottavasti setä otti onkeensa ja teippaa verkot paikalleen. Onneksi homestayta on vieri vieressä, joten poikkesimme suunnilleen jokaiseen matkan varrelle osuneeseen majataloon, mutta liian monessa oli unohdettu miten äkäisiä Indonesian hyttyset ovat turisteja kohtaan ja että ne olisi syytä pitää pihalla. Pian kuitenkin löytyi ötökkäverkotettu tosi tilava huone, johon nuupahtaneet matkailijat tyytyivät ja maksoivat. Ensimmäinen öklötys tuli vastaan vessassa: se oli jäänyt siivoamatta edellisten asukkaiden jäljiltä. Huoh. Se ei kuitenkaan saanut meitä enää jatkamaan majan metsästystä vaan illallisen ja suihkun jälkeen rupesimme nukkumaan jo yhdeksän aikoihin. Miten matkustaminen onkin aina niin uuvuttavaa?
Aamulla päätimme metsästää uuden majan, sillä jos vessaa ei ole siivottu niin mitä muuta on unohdettu. Yök-faktori liian suuri. Seuraava paikka löytyi viereisestä korttelista ja pääsimme vihdoin keskittymään Gili-mentaliteetin luomiseen: ei minkään tekemiseen. Ranta oli tarpeeksi väljä, jotta siellä viihtyi ja kunnon sluibailun jälkeen totesimme, että tätä oltiin jo vähän kaivattukin. Illalla vallattiin pöytä kivasta baarista ja pelattiin korttia Bintangin avustuksella.
Bon voyage-tunne: aamulla päätimme metsästää uuden majan, sillä totesimme nykyisen olevan niin kostea, ettei siinä mitenkään kykenisi olemaan useampaa yötä. Uusi maja, Ilham Homestay, löytyi ihan nurkan takaa. Sattumalta se oli myös se homestay, jossa Sini oli aiemmin ollut, mutta jonka nimeä ei muistanut. Nyt pitäisi siis vihdoin olla puhdas, itikaton ja tarpeeksi kuiva huone. Paikka olikin tähän mennessä kivoin ja pojat (=hlökunta) toivottivat tervetulleeksi kotiin aina kun kämpille palasi. Heh. Koska Sini halusi rannalle, Spiidi halusi hengailla ja minä halusin valokuvata saivat kaikki viettää seuraavat tunnit omassa hyvässä seurassaan. Olin päätellyt ettei saari ole kovin iso, joten otin jalat alleni ja lähdin kiertämään saarta. Jo vartin kävelyn jälkeen olisi voinut luulla olevansa eri saarella, sillä päärannan lisäksi lähes koko pläntin ympäri kulkee hiekkarantaa, mutta vain päärannan suuntaisesti kulkee ostos-/ravintolakatu. Yksiristikaksi ihmistä ja turkoosia merta silmänkantamattomiin. Käy! Saaren kiersi noin tunnissa, mutta olo oli kuin olisi huitaissut pidemmänkin pyrähdyksen. Hiekkaa oli eksynyt rannoilta myös polulle paikoin viisisenttinen kerros, kävelykin oli tarpeeksi raskasta, mutta jotkut urheat pyöräilivät uppohiekassa. Muistisääntö itselle: älä tee mitään urheiluun verrattavaa kolmenkymmenen asteen helteessä. Sini ei uppohiekkaa säikähtänyt vaan vuokrasi seuraavana päivänä fillarin ja polki saaren ympäri. Hullu nainen.
Buy one get one free -drinkkitarjous saattaa tarkoittaa sitä, että kun tilaat yhden drinkin niin saat samaan aikaan toisen ilmatteeksi.
Koska Gileillä on sensaatiomaisen kirkkaat vedet päätimme unohtaa Nusa Duan katastrofisnorklauksen ja lähteä tsekkaamaan mitä kaloille kuuluu. Hiukan rupesi huolestuttamaan ihmismäärä, joka kerääntyi rannalle tiistaiaamuna (tulisiko tästä karjalaumasnorklausta?!), mutta loppupeleissä retki oli onnistunut. Vaikka populaa oli nelisenkymmentä niin veneitä samalla stopilla oli lisäksemme korkeintaan pari ja lääniä oli missä pulikoida. Opas sai heti irtopisteitä kun sanoi ennen joka pulahdusta, että älkää missään nimessä koskeko mihinkään. Eihän se kaikille puupäille tietenkään mennyt perille, mutta saivatpahan korallin päällä seisseet idiootit satikutia. Ensimmäinen stoppi oli Gili Menon edustalla, siellä tutkailtiin hylkyä, jotakin vanhaa laiturin jämää sekä sitä oleellisinta eli kalakantaa. Kaloja oli hillittömät määrät ja jo tässä vaiheessa sai olla tyytyväinen, että oli lähdetty. Toinen stoppi oli kilpikonna-alueella, josta pulikoimme oppaan perässä viitisensataa metriä. Yksi kilppari nähtiin, melkein metrinen kaveri, joka ei ollut seurallisella tuulella vaan lähti omille teilleen heti meidät havaittuaan. Ei pysty mitenkään muistamaan mitä kaikkia kaloja näki, koska suurinta osaa ei edes tunne, mutta Spiidi ainakin näki pallokalan ja leijonakalan. Paikalla oli aikamoinen virtaus, joten veneeseen noustessaan tunsi kyllä räpylöineensä puoli kilsaa pieneen vastatuuleen. Vimonen stoppi oli Gili Airin reunalla oleva "korallimetsä". Heti veteen molskahdettuamme saimme kunnian nähdä kolmimetrisen merikäärmeen. Hieno otus, muttei haitannut, että se uiskenteli pois päin. Korallimetsä oli ihan nimensä veroinen ja puolessa tunnissa ehti taas nähdä enemmän kuin tarpeeksi vedenalaiseta elämöintiä. Semiuupunut poppoo vietiin lepuuttamaan Gili Airille johonkin rantaraflaan (jolle epäilemättä on päivän kohokohta kun snorklausjengi saapuu paikalle). Sää oli ollut mitä mainioin, mutta nyt taivas veti pilveen ja tuuli yltyi. Kotimatka menikin aika höykytyksessä ja oli jokseenkin hupaisaa miten viimeiset kolme tuntia vedessä viettäneet ihmiset yrittivät suojautua pärskeiltä saronkien ja pyyhkeiden suojiin. Heh.
Illalla palkitsimme itsemme kylmillä juomilla ja livemusalla reggaebaari Sama-samassa. "Sama-sama" sanotaan, kun joku sanoo "terima kasih" eli kiitos. Bahasa indonesiassa on julmettu määrä "suomalaisia" sanoja. Eihän ne tietenkään samaa asiaa tarkoita, mutta kirjoitusasu ja lausuminen on ihan suomalaisittain. Kauppojen kylteistä on bongailtu mm. rakas, parta, suku, ........... Lentokoneessa Balille saapuessamme opin jo ekat sanat vieruskaveriltani: jos sanon gratis handuk sekä ruotsalainen ja indo ymmärtävät, että sanon ilmainen pyyhe. Hassua. Transportia huuteleville voi sanoa "jalan-jalan", se tarkoittaa juuri miltä näyttääkin. Sinillä vasta onkin ollut hauskaa, sillä "sini" tarkoittaa "tänne" tai "täällä". Sitten vasta riemu repeää kun Sini paljastaa, että siskon nimi on Sanna, sillä "sana" tarkoittaa "tuolla". Hihhei! Bahasa indonesia ei olisi varmaankaan kovin vaikea kieli oppia, sillä lausuminen on jotakuinkin kirjoitusasun mukaista ja monikkoon sanat eivät taivu vaan monikkoa varten sana sanotaan kahdesti. Näppärätä.
Gililööbailu jatkui vielä keskiviikon, viimeisen päivämme paratiisissa. Illalla kävimme katsomassa Terrible bosses -leffan baarissa, joka näyttää maksaville asiakkaille aitoja piraattipätkiä. Leffa olisi ehkä ollut ihan viihdyttävä, mutta hlökohtaisesti viihdytyin paljon enemmän tekstityskukkasista. Tai ei niitä ehkä kukkasiksi voi sanoa, sillä välillä englanninkielinen tekstitys oli jotain ihan muuta kuin mitä hahmot olivat juuri sanoneet. Kaikki "bullshitit" oli käännetty "nonsenseksi" eikä se nyt ole niin justiinsa jos teksti sanoo täysin päinvastaista mitä puhutaan. Hahmo nimeltä Motherfucker Jones oli tekstiin saanut nimekseen John Asshole. Sille ei voinut muuta kuin nauraa ja ne jotka eivät tajunneet mille nauroin pitivät mua varmasti aivan kaistapäänä. Siinä kohtauksessa kun ei muuta vitsiä sitten ollutkaan. Mukavia leffailtoja niille, jotka ostavat jokapaikassa kaupusteltavia piraattiDVD:tä kotiin vietäväksi!
Ällöttävän pitkä matka Gilille oli ehdottomasti joka minuutin arvoinen. Saaria on kolme, Trawangan, Meno ja Air. Trawangan on isoin ja siellä on eniten kauppoja ja ravinteleita. Meno on tunnettu häämatkakohde ja Air superrauhallista lomaa kaipaavien saari, jolla on hädin tuskin sähköt. Saarilla ei ole autoja eikä mopoja, hiljaisuus oli aivan mielettömän upeaa. Kadut ovat päällystämättömiä ja kuljetusvälineenä toimii hevoskärryt. Heppojen lisäksi ainakin Trawangan vilisee kissoja, joilla on jokin geneettinen häntävika, luultavasti sisäsiittoisuuden aiheuttamaa. Mutta suloisia yhtä kaikki. Koiria ei Trawanganilla ole laisinkaan, johtunee siitä, että se on muslimisaari eikä muslimi pääse taivaaseen, jos koira puree. Loogista siis välttää riskiä pitämällä piskit poissa. Länkkäreitä Trawanganilla ei ollut liikaa, vaikka päivällä pääranta olikin aika täynnä. Rantalomailuhan kuitenkin on yksi pääsyy miksi Gileille mennään, joten turha olettaa, että olet ainut rantajellona. Autio rannanpätkä löytyy saletisti sellaista kaipaavalle ja all inclusive -resorttejakin on johonkin piilotettu. Kehitystä oli valitettavasti nähtävissä paljon ja tänä vuonna ilmestynyt Lonely Planet laahasi perässä mm. automaattiasiassa. Siinä kehotettiin ottamaan käteistä reilusti mukaan, sillä Trawanganilla on yksi maatti, joka ei aina toimi. Nyt niitä oli ainakin 5 ja lisää tulossa. Rauhalliset ajat ovat vaarassa myös sen vuoksi, että Balilta ajetaan pikaveneillä suoraan Gileille, kuulemma tunnissa. En ihan niin hullu kyllä olisi, että pikaveneen kyydissä lähtisin avomerelle taittamaan 30 kilometrin matkaa, maassa jossa meriturvallisuus on sitä, että vene kelluu ja purkissa on ehkä muutamat pelastusliivit. Niin kiire ei ole lomalle etteikö hitaamminkin ehtisi.
Torstaina oli lähdettävä takaisin Balille. Etenkin Sinillä oli hiukan kiire, sillä hänen viisuminsa menisi umpeen lauantaina. Paluumatka kesti vain kymmenen tuntia, joka oli iloinen yllätys. Yllätys oli myös Sepän Jannen kaksoisolentoon törmääminen Lombokilla. En ole ikinä nähnyt ketään, joka olisi niin täydellisen samannäköinen kuin joku tuttuni. Jannu oli ihan saman kokoinen ja oloinen, hänellä oli samanlaiset viikset ja bandana, profiilikin oli sama. Ainoastaan tatuoinnit paljastivat ettei ole Janne kyseessä. Ja tietty se, ettei meitä tunnettu. Pelottavaa. Lautta oli, jos mahdollista, vielä hiukan onnettomampi kuin saapumispaattimme, ainakin penkit olivat astetta epämukavammat. Ja kanssamatkustajamummot astetta epäkohteliaampia. Tokihan on kovin ystävällistä vessajonossa ohittaa kyynärpäätaktiikalla kaikki länkkärit ja pari paikallistakin. Antaa mennä vaan.
Palasimme Lumbung Sariin, mutta isompaan huoneeseen, jotta Sini ei läkähtyisi parvella. Ilmastointilaite on hyvä sijoittaa sängyistä katsottuna kauimpaan nurkkaan ja liian matalalle, eikö? En saanut Spiidiä houkuteltua Nusa Lembonganille, toiselle paratiisisaarelle, joten öllöilimme kämpillä sen ihmeempiä tekemättä. Huono puoli Bali-matkailussa on se, että jos ei itse aja skootteria ei oikein voi lähteä minnekään. Auto ja kuski kuitenkin maksaa sen verran ettei kahdestaan viitsi yhdensuuntaista reissua varten sellaista settiä varata ja julkinen liikenne on yhtäkuin olematon. Ehkä jollain pelillä pääsisi jonnekin lähelle määränpäätään, mutta millä sitten perille saakka?
Sunnuntaina 31.7. oli aihetta juhlaan: Spiidi & Lottis World Tourin startista oli kulunut päivälleen 6 kuukautta ja Sinin loman alusta tasan kuukausi. Ei muuta kuin ykköset niskaan ja yöhön. Hauskaa oli ja Sinille matkaoppaan palveluista tarjoamamme viiden viinan Pluck a Duck -drinksu ehkä hienoin koskaan näkemämme.
Keskiviikkona hyppäsin Sinin kanssa Bayun kaverin Kadekin kyytiin ja karkasimme Legianin hälinästä "oikeaan" Baliin. Kävimme Tanah Lotissa ihailemassa merta ja temppeliä, vuorilla kahvitilaa ja riisiterasseja sekä Strawberry Hillseillä järvessä kelluvaa temppeliä. Kahvitilalla meille näytettiin kädestä pitäen miten Bali-kahvi tehdään. Kaikki on käsityötä papujen paahtamisesta jauhamiseen. Sivettikissankakkakahvia tehdessä kertaalleen syödyt ja kakitut pavut sentään pestään ensin. Maistoimme myös raakaa kaakaopapua. Hassun limainen papu maistui lähinnä hunajamelonille ja maut imeskeltyämme nakkasimme itse pavun kuivumaan aurinkoon, jotta siitä voidaan tehdä kaakaojauhetta. Hmmmmm. Demonstraatioitten jälkeen saimme maistaa tilan tuotteita ja totesimme, että tuoretta Bali-kahviahan voi jopa juoda mustana. Kahvitilankin vieressä oli pieniä riisiterasseja, mutta kauemmas vuorille jatkettuamme niitä oli lähes silmäkantamattomiin. Äärettömän hienon näköistä. Hyvän muslimiwarung-lounaan jälkeen tapahtui jotain odottamatonta: me palelimme. Emme olleet osanneet ajatella, että nousisimme niin korkealle vuoristoon, että vilu yllättäisi, ja sortsit olivat turhan lyhkäiset housut ehkä 5-7 astetta viileämpään ilmastoon. Hassua miten nopeasti sitä tottuu lämpöön, harvemmin sitä reilussa parissakympissä palelee... Ulun Danu Bratan eli Bratan järven kelluva temppeli oli hieno ilmestys sumuisella järvellä. Temppeli on puoliksi hindulainen ja puoliksi buddhalainen. Vissiin ollut talkootyö kaikkien kesken kun sellaisen sekoituksen saivat vajaat 400 vuotta sitten aikaiseksi. Temppelijärvi alkoi uhkaavasti kadota sumuun ja päivä alkoi muutenkin jo olla pulkassa, joten laskeuduimme takaisin lämpimille rannoille.
Viimeinen päivä Balilla meni vielä lähiympäristöä tutkaillen. Sini liukeni rannalle ja lähdin Spiidin kanssa kävelemään kohti Seminyakia, Kutalta ja Legianilta pohjoiseen. Balin liikenne ei houkuttele kävelemään, mutta selvisimme ehjin nahoin muutamasta kadunylityksestä ja käppäilimme rauhassa rantaa pitkin takaisin Legianin suuntaan. Rannalla kuului jopa muutama sana suomea, mutta turistien kansallisuusjakauma on 95% ausseja ja 5% kaikkia muita. Tämä on siis australialaisten Kanaria. Uu jea. Aussien määrästä johtuen myös me olemme kaikkien mielestä ausseja, eihän mistään muualta voi tulla blondeja. Kaikki on "bloody good, mate/boss" Spiidille ja "how are you darling/honey" Sinille ja mulle. Huoh. Eikä siinä mitään, kaikki ovat ystävällisiä ja yrittävät vain tienata leipänsä. Turistihulinaa on siis paljon, mutta ruoka on hyvää, ranta on jees ja aallot mitä mainioimmat surffareille. Yksinkertaistettuna: Kuta on bilettäjille, Seminyak äveriäämmille ja Legian jotain siltä väliltä ja siinä välissä. Kutan ja Seminyakin siis. Baliin pätee sama kuin Meksikoon: jos käyt vain Kuta-Legian-Seminyak alueella et ole käynyt Balilla, jos käyt vain Riviera Mayalla et ole käynyt Meksikossa.
Viimeisen päivän iltana oli toki nähtävä vielä Boy soittamassa, joten suunnimme Bali Rockiin illastamaan. Mukavan reissun päätökseen saimme kuulla Trooperin vielä toistamiseen, on se vaan kettu soittamaan kitaraa.
Huomenna lennähdämme kaikki kolme Phuketiin. Sini lähtee lomalle lomastaan ja S&L jatkavat maailmanvalloitusta
-L
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti