Lauantaina jalat alle ja suuntana Chinatown. Valkonaamoja oli meidän lisäksi kaduilla enemmän kuin tarpeeksi, mutta kyllä kiinalainen fiiwis pääsi valloilleen ihan hyvin. San Franciscon Chinatown on noin 10 000 kiinalaisen koti, ei siis mikään ihan pikkuinen naapurusto. Kiinalaisten kummalliset ruokailutottumukset eivät houkutelleet ruokaostoksille, etenkään kun kauppojen laput oli kirjoitettu vain kiinaksi. Kuka tietää mitä etikkaan säilöttyjä semikehittyneitä kananpoikia olisi epähuomiossa ostanut. Tai kuivattuja sammakonreisiä. Tyydyimme siis katselemaan ja jätimme maistelut ammattikulinaristeille. Vuonna 1962 perustettu fortune cookie -tehdas oli pikkuruinen huone, jossa kourallinen ihmisiä taitteli ennustuslappuja keksien sisään. Uskaltauduin menemään sisälle ja sain keksimaistiaisen. Tuore fortune cookie maistuukin hyvälle, kuka olisi uskonut kiinalaisten ravintoloitten muovikääreessä hautonutta keksiä maistettuaan. Vierailimme myös temppelissä, joka ei ihan heti olisi osunut silmään, jos ei oltaisi osattu sitä etsiä. Vaatimattomasta ovesta sisään rappuun, jossa noustiin portaita kolmanteen kerrokseen. Temppelinä toimineen yksiön katosta roikkui kymmeniä paperilyhtyjä rukouslappuineen. Kiinalainen mummeli kertoi turisteille varmasti oleellista faktaa, mutta korostus oli sen verran tympäkkä, että asiasisältö jäi hiukan auki. Jatkettiin matkaa Chinatownin halki ja päädyimme italialaisten kansoittamaan North Beachiin. Kiinasta Italiaan kymmenessä minuutissa! Päivän urheilusuorituksena toimi kiipeäminen Coit Towerin juurelle, josta olisi varmasti ollut hyvät näkymät jos puustoa olisi hiukan karsittu ja usva olisi hälvennyt. Telegraph Hilliä laskeuduimme takaisin lähemmäs merenpintaa ja kovakuntoinen saa olla siinä mäessä asuessaan. Ei olisi portaiden välttäminen kotimatkalla mahdollista. Ruokittuamme itsemme käännyimme takaisin kohti Union Squarea, mutta jo hetken talsittuamme jano yllätti ja poikkesimme Mr. Bing's Cocktail Loungeen. Enemmän italialaisen kuin kiinalaisen näköinen herra Bing ei ollut kovastikaan panostanut sisustukseen, vaan keskittynyt oleelliseen: baaritiski, jakkaroita ja hyvä valikoima alkomahoolia. Takaisin hostellille kömmittyämme lepuutimme tassuja hetken aikaa ja kävimme sitten vielä iltamyssylöillä Haightissa. Osuimme baariin juuri sopivasti todistamaan kuinka Meksiko nöyryytti USAn jonkin jalkapalloturnauksen finaalissa. Jetlagin klo 03 herättämä Tumppikin jaksoi esimerkillisesti koko päivän sinkoilla pitkin kaupunkia.
Sunnuntaina oli aika Alcatrazille. Vankila oli toiminnassa vain kolme vuosikymmentä, sillä hyvänä ideana pidetty suljetaan-vangit-saarelle -oivallus tulikin liian kalliiksi. Koko vankilan henkilökunta perheineen kun oli myös majoitettava samalle saarelle. Sinänsä ihan mielenkiintoinen asuinpaikka: pieni saari keskellä San Franciscon lahtea, naapureina maan vaarallisimmat rikolliset. Minä olin jo alistunut siihen, että mokasin täydellisesti lippuja varatessamme: sunnuntaina oli myös Gay Pride -paraati, jonka olisin mielelläni nähnyt. Olin tietoinen asiasta jo pitkän aikaa, mutta jotenkin loma-aivot onnistuivat unohtamaan klo 10.30 alkaneen paraatin ja pari viikkoa sitten varasimme Alcatraz -liput klo 11 lähtevälle lautalle. Buu. Pohdin jo jättäisinkö vankilakäynnin kokonaan väliin ja jäisin seuraamaan paraatia, mutta lähdin silti poikien mukaan. Henk.koht. Alcatraz-reissussa siisteintä oli olla veneessä, joka ei sekään kovin siistiä ollut. Olin siis kovin pettynyt itse vankilaan. Tokihan sillä on mielenkiintoinen historia ja kylmää sekä kosteaa vangeilla varmasti on ollut, mutta itse rakennus oli aivan liian valoisa ja tilava antaakseen ankeaa kuvaa menneen ajan vankilaelosta. Mielenkiintoisinta Alcatrazin historiassa Al Caponen lisäksi oli aika, jolloin intiaanit valtasivat jo hylätyn vankilan vastalauseena valkoisen miehen riistolle. Tumppi ja Spiidi pitivät paikkaa kaikkinensa kiintoisana, kaksi kolmesta oli siis tyytyväisiä retkeen, kolmatta ketutti kuin pientä oravaa, jonka käpy on jäässä. No, oma vika kun sotkin päivät.
Maihin palattuamme Joe's Crab Shackista haettiin murua rinnan alle, jonka jälkeen poijjaat lähtivät ihmettelemään sukellusvene USS Pampanitoa ja minä suuntasin Castroon tsekkaamaan paraatin jälkilöylyjä. Paraati oli ollut ohi jo tunnin verran ja baarit olivat pullollaan juhlakansaa, joten sain tyytyä lähinnä kaupunginosan tutkailuun. Ei pöllömpi paikka laisinkaan. Viktoriaanisia taloja ja sateenkaarilippuja sulassa sovussa. Satuimme kaikki hostellille lähes samoihin aikoihin, pojat jälleen Mr. Bing'sin kautta. Olivatpa käyneet myös ihmettelemässä legendaarisen Warfield-teatterin julkisivua. Slayerin videon kuvaamispaikka oli Tumpille melkein pyhiinvaelluskohde.
Koska Tumppikin oli ensi kertaa Ameriikan ihmemaassa kävimme maanantaiaamuna Lori's Dinerissa hengittämässä sisään aitoa diner -tunnelmaa. Sekä tietenkin täyttämässä kupumme "kevyellä" jenkkiaamiaisella. Kaapelikärryllä olin jo Spiidin kanssa ehtinyt matkata, mutta tokihan Tumpinkin piti päästä turistinkuljettimeen, joten aamiaisen jälkeen parkkeerasimme lannistavan pitkään jonoon cable car -pysäkille. Kärryt ovat turistimagneettisuudestaan huolimatta varsin veikeitä kulkuvälineitä. Eräs viisas englantilainen insinööri oli 1870-luvulla kehittänyt systeemin, jolla kärrejä sai siirrettyä ylös ja alas jyrkkiä Friscon katuja ilman hevosvoimia. Siis hevosten voimia. Kärry raiteille ja kaapeli kulkemaan maan alle. Kuski tarttuu ohjaussauvalla kaapeliin, jota liikuttaa väkipyörä ja kärry kulkee kaapelin vetämänä. Näppärää. 1906 maanjäristys ja sitä seurannut tulipalo tuhosi suurimman osan cable car -reiteistä sekä 514 (!!!) korttelia viktoriaanisia talokaunottaria, mutta onneksi kolme kärrylinjaa ja noin 14 000 taloa on pidetty kunnossa meidän jälkipolvienkin iloksi. Hypättiin pois kärryn kyydistä cable car -museon kohdalla ja käytiin ihmettelemässä koneistoa, joka pitää kärrit liikkeessä. Matka jatkui jyrkkään ylämäkeen jälleen cable carin kyydissä, tällä kertaa saimme ns. paraatipaikat täpötäydestä kärrystä: seisomapaikka astinlaudalla. Vatsa sisään eikä rintaa liian ulos niin mahtui kolaroimatta parkkeerattujen autojen sivupeilien ohi. Ihan höperö tapa matkustaa. Mäjen huipulla loikkasimme taas pois kyydistä ja laskeuduimme Friscon mutkaisinta tietä, Lombardia, pitkin alas. Ymmärrettävää kyllä, että tie on mutkistettu, sillä suorana se olisi jopa tämän kaupungin jyrkkyyksissä hiukan liian jyrkkä turvalliseen etenemiseen. Jo taas oli muka urheiltu sen verran, että tarvitsimme urheilujuomaa. Irkkupubissa nautittujen ohrapirtelöiden jälkeen iski nälkä ja lupauduin kokkaamaan, kunhan syöjät eivät vaadi sisäfilettä. Kaupan kautta keittiöön ja spagettia napaan. Illalla piti vielä lähteä käymään rannan tuntumasta bongatussa Johnny Rocket'sissa maailman parhailla jätskipirtelöillä.
Tiistaina edellisen illan hyytävä sää oli muuttunut sateeksi. Höh. Aloitettiin aamu siis hitaasti ja myöhään. Paitsi Tumppi, joka ei kuulemma saa nukuttua 8 tuntia enempää yössä. Tällainen helposti 12 tuntisia yöunia tuhiseva ei osaa lainkaan ymmärtää moista. Kun minäkin olin saanut itseni hostellin tarjoamalla aamukahvilla jotakuinkin hereille suuntasimme sontikoitten suojissa South of Marketiin ja sarjakuvataiteen museoon. Kun Looney Toon's -rallatus oli saatu tartutettua päähän kiertelimme Union Squaren kauppoja ja eniten kulahtaneille vaatteille etsittiin seuraajia. Koska sadesäässähän ei mitenkään voi suoriutua ruokakauppaan niin välikuoleman jälkeen mentiin testaamaan Lori's dineriin burgerit. Kummasti se sateinen, harmaa päiväkin saatiin huomaamattamme käytettyä ihan iltaan saakka.
Keskiviikkona kaupungin päällä roikkui jälleen se kuuluisa sumu, mutta lämpötila oli mainio kaupunginosakäppäilyyn. Siirryimme metrolla Castroon, josta tallustimme Haightin kautta Golden Gate puistoon. Aikoinaan hippien kokoontumispaikka Haight oli varsin hauska kaupunginosa, lieneekö boheemi oikea sana kuvaamaan ilmapiiriä. Vai hipsteri? Emme tiedä sillä seurueemme muodostuu thrasheristä, metalheadistä ja vintageintoilijasta eli emme kai ole hipstereitä, emmehän? Ainakin hauskoja kauppoja ja katutaidetta oli paljon ja aika kului kuin siivillä. Puistoon päästyämme sumu alkoi sataa alas eikä sontsat tietenkään olleet matkassa, joten suunnimme kauppaan ja lounastauolle hostellille. Pilvet ja suurin osa sumusta hälveni illansuussa, joten busseilimme Golden Gatelle. 30-luvulla pykätty punainen silta on kyllä hieno ilmestys, jota ihmetellessä ja jolla kävellessä vierähti reipas tunti. Sillan turva-aidoista bongattiin rakkauden lukkoja, urbaani-ilmiö joka on yltänyt kuulemma jo Pasilan sillallekin. Olen selvästi asunut sillan alla kun en ollut aiemmin moisiin törmännyt. Hauskoja juttuja. Vertigon lavasteet, Fort Point, oli sillan juurella, mutta emme lähteneet hakemaan sieltä efektiä. Hurjaa vauhtia kiitäneet pilvet aiheuttivat efektiä kerrakseen, kun sillan tolppia tuijotteli taivasta vasten. Sanomattakin selvää, että tällaisen kulttuuripläjäyksen jälkeen oli jano ja tauon paikaksi valikoitunut pubi ilahdutti tarjoilemalla siideriä. Oikeaa irkkusiideriä. Nam. Nektaria jota ei tästä maanosasta hevin löydy. Tai sitten en vain ole osannut etsiä. Jokatapauksessa Magner's maistui taivaalliselta viiden kuukauden siiderittömyyden jälkeen. Koska Johnny Rocket'sin pirtelöt vaan ovat niin hyviä harhauduimme kauppoja kierrellessämme sellaiset jälleen nauttimaan. Tän pitäis olla rantakunnossa reilun viikon päästä. Iik.
Kaupunki alkoi olla jo aika hyvin koluttu, mutta Japantown ja sushi oli vielä tarkastamatta. Torstaina sinne siis, emmekä olleet väärässä epäillessämme, että sieltä jos jostain saa hyvää sushia. Jos lohi olisi ollut yhtään tuoreempaa se olisi vielä polskinut vesistössä. Jos se oli uhanalaista merilohta, olen pahoillani, mutta en sen syömisestä. Njam. Koska Japani on kaiken hassun sarjakuva- ym. krääsän luvattu maa kaupoissa oli vaan ihan pakko käydä kiertelemässä. Keli oli ensimmäistä kertaa viikon aikana kunnolla kesäinen, jotenka kävelimme ensin päämääräisesti Alamo Squaren laidalla tönöttäviä taloja katsomaan. Friscon kuvatuimpiin postikorttimaisemiin lukeutuvan Painted Ladies -talorivi oli kyllä nätti, etenkin kun taustalla näkyi FiDin pilvenpiirtäjät. Matka jatkui päämäärättömällä kävelyllä jossakin Hayes Valleyn ja Fillmoren välimaastossa kaikkea mielenkiintoista valokuvaten. Pizzan hakureissulla tutustuimme hostellin länsipuolella olevan The Tenderloin-kaupunginosan värikkääseen ilmeeseen. Se joka pitää Helsinginkatua "ihan kauheena" älköön vaivautuko Loiniin. Päivän menu koostui jälleen terveellisesti jäätelöstä ja pizzasta, jota jatkettiin sipseillä ja oluella hostellin köökissä. Ilta meni rattoisasti taiwanilaisen tyttösen kanssa maailmaa parantaessa.
Perjantaina kaupunkilomailu oli jo vaatinut veronsa matkaajista, joten aamiaisen jälkeen köllimme huoneessa, kukin jotakin elektronista laitetta näpyttäen. Varsinainen nörttikerho. Iltapäivällä raahauduimme alueen parhaaseen burritomättölään Mission Style -burritoille, melkein tuli taas ikävä Meksikoon, ja talsimme päämäärättömästi SoMan katuja. Tumpin lomailu päättyi perjantai-iltana ja Lufthansa lennätti miehen (ja muutaman tää on pakko saada -ostoksemme) kotiin. Matkakomppania Spiidi & Lottis jatkoi vielä muutaman päivän ennen siirtymistä Aasian mantereelle. Niihin päiviin sisältyi paljon löhöilyä kohtuukuluttavan öbaut 60 päivän Amerikan reissailun jälkeen. Lauantaina otimme taas kunnon kaupunkilomapäivän ja kävelimme _paljon_ SoMan ja Mission Bayn alueilla. Poikkesimme myös South Parkiin. Heh. Tokihan käytiin vielä kerran leffassa, katsottiin Cars 2 (joka ei ollut yhtään niin hyvä kuin ykkönen), ja Spiidi katsoi keskenään X-Menin mun sovittaessa ale-myynneissä kivoja vaatteita, joille vain ei ole tilaa rinkassa. Nyyh.
Maanantaina 4. heinäkuuta jatkettiin aamupäivällä samalla laiskottelulinjalla. Rinkastani karsiutuneet vaatteet, jotka olivat vielä ehjät, mutta turhan kulahtaneet mukana kannettaviksi vietiin St. Anthony -järjestön kodittomia vaatettavaan ja ruokkivaan hyväntekeväisyyspaikkaan. (Spiidin vaatteet on selvästi parempilaatuisia.) Paikka tosin oli itsenäisyyspäivän vuoksi kiinni ja nyssäkkä ujutettiin aidan raosta tontille. Illalla uhmasimme ihmismassoja ja siirryimme Pier 39lle, tuolle kammottavalle turistirysälaiturille, ihmettelemään miten Amerikassa vietetään itsenäisyyspäivää. Suomessa oma itsenäisyyspäivän vietto on viimeiset 12 vuotta ollut jokseenkin sivistynyt illallinen ystävien kanssa, joten tällainen kansanvaellusjuhlinta oli varsin erilainen itsepäisyys-kokemus. Puolilta päivin oli ensimmäinen livebändi noussut lauteille rantapoppia soittamaan, mutta siinä vaiheessa kun me pääsimme paikalle musiikkitarjonta oli tiukasti kasaria. Should I stay or should I go...? No parempi sekin kuin tämän päivän listapopit. Yritimme karata ihmismassoja baariin, mutta niissä oli ihan yhtä tungos kuin ulkonakin. Fiilis oli kuin uutena vuotena, ilotulitteita myöden, ja hostellille palatessamme totesimme suomalaisen itsenäisyyden juhlimisen sopivan meille paremmin. Ryyppyjuhlia kun on vuodessa ihan riittämiin muutenkin.
Yhdymme siihen kuoroon, joka toitottaa San Franciscon mahtavuutta. Voisimme helposti kuvitella viihtyvämme täällä pidempäänkin. Täällä on mainioita kauppoja ja ravintoloita, ihan mielettömän upeaa arkkitehtuuria ja varmasti kyldyrelleille teatteria ja musiikkia vaikka kuinka. Mitään hyviä keikkoja ei tällä kertaa kuitenkaan osunut kalenteriin, vaikka Tumppi oli tutkinut Bay Area Thrash Metal -skenen keikkalistat ja meikät sitten ne hiukan kevyempää soitantaa tarjoavat listat. New Kids on the Blockin ja Backstreet Boysien yhteiskeikkakin jäi väliin suuremmitta neuvotteluitta. Kaupungin fiilis kaikkinensa on *en keksi mitään tarpeeksi kuvaavaa sanaa*, sanotaan vaikka "lähes täydellinen". Jostain luin, että Frisco on Amerikan eurooppalaisin kaupunki, ehkä se sitten on se fiilis mikä vetoaa. Myöskään tarinat siitä, miten Friscossa on paljon kummallista populaa eivät ole pelkkää legendaa. Itsekseen juttelevia ihmisiä on kaduilla enemmän kuin Kellokosken mielisairaalassa aikanaan. Tässä kaupungissa kuitenkin kaikki saavat olla ihan omia itsejään, oli sitten höpisevä katuihminen tai räikeästi pukeutuva seksuaalivähemmistöön kuuluva. Siitä lisäplussa tälle citylle.
Tähän päättyy Tour in the Southwest of the Undeveloped States of America. No offense guys. Pienen yhteenvedon paikka on vielä tuossa joku päivä, kaikki tämän maan hassut, hullut ja surkuhupaisat asiat eivät suinkaan vielä ole ruoditut. Huomenna iltapäivällä nokka kohti Hong Kongia, johon saavumme ylihuomenna alkuillasta vaikka matka kestää vain nelisentoista tuntia. Täh?
-L
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti